LinkitStradbroken saarelta tultuamme vuokrasimme auton ja suuntasimme pariksi päiväksi sisämaahan. Kun lähtee ajamaan Brisbanesta länteen, maisemat ovat aluksi vihreitä ja kumpuilevia. Noin sadan kilometrin päässä rannikosta kulkee koko maanosan läpi pohjoisesta etelään vuoristo, Great Dividing Range, jonka itäpuolella joet laskevat mereen ja länsipuolella sisämaahan. Vuorten jälkeen vihreät niityt muuttuvat kuivemmiksi ja keltaisiksi. Lähellä vuoria kasvatetaan hedelmiä ja viinirypäleitä, kauempana sisämaassa viljellään vehnää ja puuvillaa. Noin 500 kilometrin päässä alkaa lähes asumaton erämaa, joka jatkuu tuhansia kilometrejä länsirannikolle saakka.
Ajoimme noin 300 km lounaaseen ja yövyimme Tenterfield-nimisessä viehättävässä pikkukaupungissa, jossa päätettiin Australian liittovaltion muodostamisesta v.1901. Paikalliset kutsuvat seutua nimellä ”The Real Australia”. Kaupungissa on runsaasti historiaa, ja sen museo kertoi paljon Australian menneisyydestä - siis valkoisen Australian; alueella aiemmin asuneista alkuasukkaista ei ollut mainintaa edes kaupunginmuseossa. Tuntuu kuin tämä kansa haluaisi aktiivisesti unohtaa kaiken, mitä täällä oli ennen valkoisten tuloa.
Maan koululaitos (kuten maa muutenkin) on saanut mallinsa Englannista. Valtion omistamat State Schoolit ovat maineeltaan heikompia, ja kaikki yrittävät varojensa mukaan saada lapsensa yksityiseen Collegeen tai Grammar Schooliin. Mitä kalliimpi koulu, sitä parempi maine sillä on. Hyvien koulujen lukukausimaksut ovat kymmeniä tuhansia dollareita vuodessa, joten 12 vuoden koulunkäynti käy vanhempien kukkarolle. Etenkin jos perheessä on useampi lapsi.
Nyt on se aika vuodesta, jolloin vanhemmat valitsevat opinahjoa kouluikään tuleville lapsilleen. Suomalaisesta tuntuu oudolta seurata yksityiskoulujen valtavaa mainoskampanjaa sanomalehdissä, katujen varsilla, jopa elokuvateattereissa. Koulujen johtokunnat ja opettajat ovat panneet viisaat päänsä yhteen miettiessään vetäviä iskulauseita. Olemme mielessämme siunanneet suomalaista peruskoulua. Varallisuudesta riippumatta jokaisella lapsella on mahdollisuus huippukoulutukseen.
Australian kaupungit on rakennettu autoilijoille. Useimmilla perheillä on vähintään kaksi autoa (iso maasturi lapsien koulukuljetusta varten plus perheauto muihin menoihin). Julkinen liikenne on kallista ja yhteydet ovat huonoja, joten ilman autoa ei pärjää. Niinpä liikenne on vilkasta ja ruuhkat enemmän sääntö kuin poikkeus. Koulujen liepeillä on ruuhkaa arkipäivisin, kun perheenäidit roudaavat lapsia jättimaastureillaan, varjellakseen näitä todellisilta tai kuvitteellisilta namusediltä. Lasten varjeleminen on saanut Australiassa lähes hysteeriset mittasuhteet useiden karmeiden kaappaustapausten johdosta. Poliisitkin ottavat herkästi vanhemmat puhutteluun jos alle kymmenvuotias kulkee yksin kadulla.
Vuokrattuamme auton mekin olemme päässeet paremmin liikkeelle, vaikkapa elokuviin. (Elokuvateatterit sijaitsevat suurissa ostoskeskuksissa, joihin pääsee helpoimmin autolla.) Kävimmekin katsomassa Iron Ladyn, Hugon ja The Artistin. Täytyy sanoa, että Meryl Streep ansaitsi suorituksellaan Oscarinsa. Hugo ja The Artist viehättivät myös: erilaisia elokuvia, joista jäi hyvä mieli.
Ehkä suurin muutos viime vierailustamme v. 2007 on huikea hintatason nousu. Australian dollari lähentelee jo euroa, kun viisi vuotta sitten se oli vain 65 senttiä. Ruoka ja vaatteet ovat kalliimpia kuin Suomessa, samoin olut ja viini; autot maksavat saman verran kuin Suomessa, bensa lähes yhtä paljon, jne. jne. Jopa talot ovat kalliimpia, vaikka ne on rakennettu halvemmalla, lämmintä ilmastoa varten. Täällä on yksinkertaisesti liian kallista lomailla tai oleskella pidempiä aikoja. Ulkomaisten turistien määrä onkin vähentynyt rajusti ja maan matkailuelinkeino on vaikeuksissa. Aussit itse toki hyötyvät matkaillessaan ulkomailla ja sinne he suuntaavatkin pilvin pimein.
Kalliin dollarin takia karjankasvattajilla ja vehnäfarmareilla on vaikeuksia myydä tuotteitaan ulkomaille. Ainoa sektori Australiassa, jolla menee hyvin, on kaivosteollisuus. Kiina, Japani ja Intia ostavat kaiken rautamalmin, alumiinin, kuparin, kullan, kivihiilen ja uraanin mitä maasta ehditään kaivaa, ja kaivostyöläiset ylpeilevät 200 000 euron vuosipalkoillaan. Rahansa he käyvät tuhlaamassa Balilla mutta sen verran jää yli, että he ostavat kalliita asuntoja suurkaupungeista tai rantalomakeskuksista, mikä taas pitää hintatason korkealla tavallisille palkkatyöläisille. Kun malmien hinta laskee ja eväät on syöty, Australiaan on odotettavissa vaikeita aikoja. Täällä ei ole tietoakaan Norjan kaltaisesta öljyrahastosta, joka turvaa maan talouden sinä päivänä, kun luonnonrikkaudet ehtyvät - ja se päivä tulee vääjäämättä.
Eläkeläisenä voi onnitella itseään Suomen hienosta työeläkejärjestelmästä. Australiassa itse kukin maksaa rahaa omaan eläkerahastoon, joka hoitaa rahoja siihen asti, kunnes henkilö saavuttaa eläkeiän. Silloin koko kertynyt summa maksetaan kerralla käteen, ja sen rahan on riitettävä, vaikka henkilö eläisi satavuotiaaksi. Monille systeemi sopii, mutta murhetarinoita kuulee päivittäin: eläkerahasto on tehnyt huonoja sijoituksia ja säästöt ovat menneet sen sileän tien. Tai käteen saadut rahat ovat loppuneet ja kahdeksankymppinen joutuu anomaan pikkuruista peruseläkettä tai hakeutumaan uudelleen työelämään pysyäkseen hengissä (vaihtoehtona on tietenkin turvautua sukulaisten apuun…). Vakuutusyhtiöt ovat oivaltaneet markkinaraon ja TV:ssä näkyy mainoksia, joissa köyhtyneet vanhukset ihmettelevät, mitä tehdä seuraavaksi. Australian järjestelmä on laadittu siihen aikaan, kun ihmiset poistuivat pilven reunalle kuusi-seitsemänkymppisinä. Nykyään täälläkin eletään paljon vanhemmiksi, joten järjestelmä lienee aikansa elänyt.
Lopuksi on pakko kirjoittaa muutama sana Australian ravintolakulttuurista. Ruokakulttuuri perustuu vankasti brittiperinteisiin: rasvassa tiristetyt fish and chips, ylikypsennetty paisti ja selluloosiksi keitetyt vihannekset kuuluvat jokaisen itsestään ylpeän aussie-ravintolan ruokalistaan. Toki nykyään kaikkialla on myös thai-, kiinalais-, intialais- ja italialaisravintoloita. Yhteistä maan ravintoloille on, että palvelu ei aina pelaa; tarjoilijat ovat usein ammattitaidottomia, pätkätöitä tekeviä reppureissaajia, jotka tienaavat rahaa minimipalkalla seuraavaa matkalippuaan varten. Ravintoloiden sisustus ja melutaso muistuttavat usein kouluruokalaa, pöydät ovat toisissaan kiinni ja rauhallista nurkkapöytää on turha hakea. Suomalaiselle tulee väkisin mieleen entinen neuvosto-naapuri: ensin pitää jonottaa yhdeltä tiskiltä juomat, tilata ja maksaa toiselta tiskiltä ruoka ja lopulta hakea tilauksensa itse pöytään. Tämä on siis vallitseva käytäntö ns. tavallisissa ravintoloissa, paremmissa paikoissa tarjoillaan pöytiinkin.
Yksi asia kyllä toimii: alkoholin myynti ja tarjoilu lienee hoidettu tehokkaammin kuin missään muualla. Kapakoissa palvelu pelaa salamannopeasti, viinakauppoja on paljon ja ne ovat auki lähes aina. Autoilijaa hemmotellaan eniten – ajat vain drive-in kaistalle, teet tilauksen ikkunasta, avaat takaluukun, maksat sinne ahdetut pullot, tölkit ja viinilaatikot nousematta autosta ja kaasutat tiehesi. Alkoholia kulutetaan paljon, kriketti- ja jalkapallotähdet ym. kansallissankarit mainostavat eri olutmerkkejä ja viinikulttuuri kukoistaa. Monissa ravintoloissa on myös mukava ja edullinen BYO-käytäntö (bring your own, eli oma pullo mukaan).
Viimeisen viikkomme down under vietimme rauhassa Grandman kanssa, keräten voimia matkamme loppurutistusta varten Aasiassa.Tätä kirjoittaessamme olemme jo Singaporessa ja täältä siirrymme parin päivän kuluttua Hanoihin, sieltä Laosiin, Pohjois-Thaimaahan ja Kamputseaan. Perästä kuuluu.
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2192 views ) | permalink
<<nav_first <Edellinen | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | 17 | 18 | 19 | Seuraava> nav_last>>