Takanamme on pitkä matka Ecuadorista Saltaan, Pohjois-Argentiinaan. Lensimme tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Santiago de Chileen, jonne saavuimme aamulla ennen auringonnousua. Koska meillä oli vain viikko aikaa ehtiä Boliviaan kummityttöä tapaamaan, päätimme jatkaa matkaa välittömästi bussilla Argentiinan Mendozaan. Muistimme edelliseltä reissulta, että Santiagon ja Mendozan välillä kulkee cama- (=sänky-) busseja, joissa voi paikata yöllisen lentomatkan aiheuttamaa univelkaa.

Santiagon ja Mendozan välinen tie on varmaan maailman kauneimpia maanteitä, ja varsinainen insinööritaidon mestarinäyte. Chilen puolella tie nousee nopeasti meren pinnan tasolta 4000 metriin Andien vuoristoon, jossa Chilen ja Argentiinan raja sijaitsee. Rajan tuntumassa se ohittaa mm. Etelä-Amerikan korkeimman vuoren, lähes 7000-metrisen Aconcaguan, ja laskeutuu vähitellen kohti Mendozan kaupunkia, joka on keskellä Malbecin tunnettua viininviljelyaluetta.






Mendoza on noin Tampereen kokoinen, uskomattoman vehreä ja kaunis kaupunki. Lähes kaikki sen kadut ovat lehtipuiden reunustamia bulevardeja. Kaupunki oli meille tuttu myös viiden vuoden takaa, jolloin kävimme tutustumassa esimerkiksi viinin valmistukseen lähiympäristössä. Tällä kertaa vietimme aurinkoisen päivän rentoutuen termisessä kylpylässä vuorilla kaupungin lähellä.






Mielenkiintoista oli huomata, miten kulttuurierot voivat olla suuria saman kielialueen maissa. Vakavamielisille ecuadorilaisille lounas on päivän pääateria ja illalla kaikki ovat jo yöpuulla kymmenen maissa. Ravintolakulttuuri on yksitotista, terassiravintoloita ei juuri ole ja esimerkiksi Quiton vanhassa kaupungissa ei tapahdu kahdeksan jälkeen enää mitään. Nälkäinen turisti saa etsiä auki olevaa ruokapaikkaa tai tyytyä katukioskin hotdogiin.

Argentiinassa kaikki on toisin. Vierivieressä olevat terassiravintolat kilpailevat asiakkaista, päivällisravintoloissa kokki aloittaa työt iltakahdeksalta, ja lapsiperheetkin saapuvat syömään vasta kymmenen maissa. Emme jaksaneet odottaa niin myöhään, vaan menimme syömään jo kahdeksalta ja saimmekin syödä yksin hiljaisessa ravintolassa – ravintola täyttyi ja iloinen puheensorina alkoi vasta ollessamme jo lähdössä pois.



Argentiina on avautunut meille auttavan espanjan kielen taidon myötä uudella tavalla. Viisi vuotta sitten pidimme argentiinalaisia tylyinä ja ikävinä ihmisinä. Muutama sana espanjaa on saanut ihmeitä aikaan: ihmiset ovat avautuneet ja olleet auttavaisia ja ystävällisiä. Käsityksemme tästä maasta on kääntynyt päälaelleen.

Mendozasta jatkoimme matkaa pohjoiseen. 18 tuntia bussissa voi Suomen näkökulmasta tuntua mahdottomalta ajatukselta, mutta kun matkan aluksi bussi-isäntä tarjoaa lasin kuohuviiniä ja sen jälkeen herkullisen päivällisen, alkaa matka tuntua jo aika mukavalta. Kun sitten kääntää istuimensa leveäksi ja mukavaksi vuoteeksi ja herää aamulla 500 kilometrin päässä hyvin nukutun yön jälkeen aamiaiskahvin tuoksuun, alkaa suomalainen turisti ihmetellä, miksei tällaisia busseja ole kotimaassa. Matka argentiinalaisessa ensimmäisen luokan cama- eli makuubussissa tarjoiluineen on lisäksi huomattavasti halvempi kuin suomalaisessa pikavuorossa.







Tämän päivän olemme viettäneet rauhallisesti tutkimalla Saltan kaupunkia, ja huomenna retkeilemme kaupungin pohjoispuolella vuoristokylissä.




Retken jälkeen puolenyön aikaa alkaa seitsemän tunnin bussimatka Bolivian rajalle, josta seikkailemme jollain tavoin keskiviikkoaamuksi Sucreen. Siellä meidän pitäisi tavata Planin virkailija, joka vie meidät tapaamaan 12-vuotiasta kummityttöämme Marcelinaa. Toivottavasti matka Sucreen järjestyy jollain kulkuneuvolla ja aikataulumme pitää. Tiedossa saattaa olla vuorokauden nuokkuminen busseissa ja bussiasemilla mutta onneksi saimme levätä pari päivää täällä Saltassa.

---

Kommentit

nocomments

---