On laskettu, että Australiassa on noin 11 000 surffirantaa (surf beach), joilla käy noin 55 miljoonaa ihmistä vuodessa. Englannin kielen sanalle ´surfing´ ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Jos puhumme ´surffaamisesta´, suomalaisille tulee mieleen laine- tai purjelautailu. Lainelautailu on toki tärkeä osa surf-urheilua, mutta vain osa. Aalloissa myös uidaan. Mutta Suomessa uimari ei koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita kuin Australiassa: kaatuvia aaltoja, merivirtoja, myrkyllisiä medusoja, haita....

Aallokkouinti vaatii hyvää uimataitoa ja lajinomaisen tekniikan hallintaa; myös aallokon käyttäytymistä on syytä tuntea. Esimerkiksi Timo ui ulos aaltojen rikkoutumisvyöhykkeelle ja tulee joskus satoja metrejä takaisin rantaan kuin delfiini, aallon kuohussa ratsastaen.

!700- ja 1800-luvuilla maahanmuuttajat eivät juuri oleskelleet ranta-alueilla (sen sijaan alkuasukkaat viihtyivät hiekkarannoilla). Uimista harrastettiin pääasiassa kaukana valtamerestä jokien suojaisissa poukamissa, kaukana vieraiden katseilta. – Vuonna 1803 kumottiin laki, joka kielsi uimisen julkisella paikalla, tosin naisilta se kiellettiin edelleenkin yli sata vuotta myöhemmin.

Vielä vuosisata sitten aallokkouintia pidettiin vaarallisena lajina, joka oli vain harvojen asiaan vihkiytyneiden huvi. Australian Surf Life Saving – liike syntyikin vuonna 1907 Sydneyn Bondi Beachillä tarkoituksena vähentää aallokkouintia kohtaan tunnettua pelkoa. Tänä päivänä liikkeessä on yli 100 000 jäsentä yli 300 eri seurassa, ja hengenpelastaja on yksi Australian ikoneista. Timokin oli lukiovuosinaan tällainen ikoni Currumbin Vikings-seurassa; Australian opeista oli hyötyä Tuusulan Rusutjärvellä kesällä 1970, kun hän elvytti rantaveteen hukkuneen miehen.

Hengenpelastusklubien tärkein tehtävä on uimarantojen vartiointi ja pelastustoiminta. Mutta lähes yhtä tärkeää on treenaaminen ja osallistuminen kilpailuihin. Kelta-punaisiin asuihin pukeutuneet hengenpelastajat ovat näkyviä rannoilla, ja uiminen heidän asettamiensa lippujen välisellä alueella on turvallista: tilastot kertovat, että merkityillä ja valvotuilla alueilla ei ole koskaan hukkunut yksikään uimari. Kymmeniä tuhansia on sen sijaan pelastettu aalloista ja merivirroista. Timokin oli kerran kiskomassa toistakymmentä turistia aalloista, kun hiekkasärkkä mureni uimarien alla.

Alunperin hengenpelastus tapahtui niin, että partiovuoron vahvin uimari puki päälleen pitkän köyden päässä olevat valjaat. Köyden toinen pää oli kiinni suuressa kelassa. Pelastajalle syötettiin köyttä kunnes hän tavoitti pelastettavan, sitten molemmat kiskottiin köyden avulla rantaan. Nykyään kelapelastus on näytöslaji, jota esitetään yleisölle hengenpelastuskarnevaaleissa. Timon aikoina 1960-luvulla se oli vielä tärkeä osa pelastustoimintaa. Nykyään uhri haetaan vedestä pelastuslaudalla, vesiskootterilla, kumiveneellä tai helikopterilla.

Hengenpelastusseurojen järjestämät kilpailut ovat näyttäviä tilaisuuksia. Kilpailulajit ovat suomalaiselle hyvin eksoottisia: aallokkosoutua, -melontaa, kauhontaa, uintia ja rantajuoksua pehmeässä hiekassa. Jo alle kymmenvuotiaat lapset (nipperit) ovat mukana toiminnassa. Nykyään hengenpelastaja ei ole aina uljas nuori rantaleijona-aussie, vaan valvontatorneissa (tai nykyään usein autoissa) istuu kaikenikäisiä miehiä ja naisia. Klubitoiminta on vapaaehtoista, aatteellista toimintaa, mutta rantoja valvoo myös suuri määrä kuntien palkkaamia ammattilaisia.

Timon aktiivivuosina 1960-luvulla haiden tähystäminen oli myös tärkeä osa hengenpelastustoimintaa. Tähystäjä istui tornissa ja hain nähdessään hän kilisytti varoituskelloa ja nosti salkoon punaisen lipun. Ihmiset komennettiin pois vedestä ja hengenpelastajien soutuvene lähti seipään kanssa hätistelemään haita ulommas merelle. Nykyään haivalvontaa tehdään helikoptereilla ja vartioitujen rantojen edustalle on viritetty verkot haiden oletetuille kulkureiteille. Verkoista keskustellaan aina, kun niihin takertuu delfiinejä tai valaanpoikasia, mutta hallitustasolla on todettu, että yksikin haikuolema Australian turistirannoilla olisi kohtalokas isku maan imagolle.

Gold Coastilla verkkoihin tarttuu keskimäärin kymmenen haita viikossa, mutta jotkut hait kiertävät verkot ja tulevat edelleen uimareiden reviireille. (Tai ehkä ne ovatkin haiden reviirejä, jonne uimarit tunkeutuvat?) Australiassa hain kitaan päätyy vain jokunen ihminen vuodessa; todennäköisempää on voittaa lotossa jättipotti. Vaarallisimpia paikkoja ovat joiden suistot ja kanavat, vaarallisin aika on auringonlasku. Yksi asia on kuitenkin varma: hait eivät ole kovin kiinnostuneita ihmisistä. Jos ne haluaisivat syödä ihmisiä, Australiassa olisi huomattavasti pienempi väkiluku – haita on nimittäin julmetusti. – T&L





















[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2526 views )   |  permalink  |   ( 3 / 1842 )

---

<<nav_first <Edellinen | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | Seuraava> nav_last>>