Kategoria: Yleinen

Kuunari Helenalla 2007

Kuunari Helenalla Uudestakaupungista Cherbourgiin 18.9.-5.10.2007

Päätös lähteä purjehtimaan Kuunari Helenalla syntyi yllättäen Tuusulan työvoimatoimistossa. Pitkäaikaiselta työnantajaltani ottamani eropaketin palkanmaksu alkoi olla loppusuoralla, en tuntenut mitään hinkua takaisin työelämään ja siirryin parin kuukauden eläkeputkeen ennen varsinaista eläkkeelle siirtymistä. Olin tuon lyhyen ajan virallisesti työtön ja työvoimatoimistossa huomasin seinällä ilmoituksen, jossa tarjottiin nuorille ja ”nuorena itseään pitäville” työttömille mahdollisuutta purjehtia Helenalla Uudestakaupungista Cherbourgiin. Kyseessä olisi laivan ensimmäinen etappi sen jokasyksyisellä purjehduksella Karibianmerelle, missä se seilaisi talven ajan saarelta toiselle täynnä purjehdushenkisiä turisteja. Cherbourgiin pääsisi pelkällä ruokakorvauksella – n. 8 euroa/vrk – kun tavallisille asiakkaille purjehdus maksaa lähes kymmenen kertaa enemmän. Hintaeron subventoi työministeriö, koska purjehdus kulki työvalmennuksen nimellä.

Soitin saman tien Helenaa hallinnoivaan Purjelaivasäätiöön ja kerroin olevani kuusikymppinen nuorukainen joka liikkui vesillä lähinnä kajakilla tai kanootilla, mutta ei purjeen avulla. Hetken selostustani kuultuaan säätiön henkilö hymähti ja lupasi, että pääsen mukaan. Parin päivän kuluttua postissa tuli tietopaketti ja t-paita ja sitten aloinkin jo tutkia karttoja ja penkoa vaatevarastojani. Viikkoa myöhemmin hyvästelin Leenan ja hyppäsin Uuteenkaupunkiin vievään bussiin. Bussin uumenissa kulki vanha merimiessäkkini johon olin pakannut lämpökerrastot, villapaidat, sukat ja kumisaappaat. Purjehduskamppeet tarjottiin laivan puolesta.

Helena löytyi Salmerin telakalta, missä sitä huollettiin ja varusteltiin pitkää matkaa varten. Laiturissa lepäävä solakka ja matalaprofiilinen laiva näytti siltä, että se menee kovaa vaikka maapallon ympäri, ja näinhän asia onkin. Viime vuonna Helena kiersi Kap Hornin, seuratessaan tarunhohtoisen Suomen Joutsenen siivenjälkiä maailman merillä. Tietoja Helenasta os. www.staf.fi

Haalari päälle ja töihin

Laivalla minulle osoitettiin punkka ja pian huhkin haalari päällä kannella ja laiturilla, maalaten, siivoten, raivaten köysivarastoja, auttaen purjeiden asennuksessa yms. Työparina minulla oli sattumalta samalle reissulle osunut melontatuttu vuosien takaa, Jukkis. Muutakin porukkaa valui vähitellen paikalle ja lopulta koko 12 hengen miehistömme oli koossa. Helenalle tosin mahtuu 28 henkeä mutta lukumäärämme osoittautui juuri sopivaksi tälle legille. Itse asiassa kauhistelin ajatusta siitä, että laivalla olisi täysi miehitys, sen verran ahtaat paikat siellä oli. Tietysti enemmän purjehtijoita tarkoittaisi vähemmän töitä per henkilö, mutta minne tungettaisi kaikki tavarat ja tilaa vievät purjehdushaalarit? Ruokailulogistiikkakin olisi vähintään haastava. Kuuden hengen hyteissäkin saattaisi tulla ahdistunut olo, etenkin jos joukossa olisi paljon merisairaita.

Neljän hengen päällystöstämme kaikki olivat lähes valmiita merikapteeneja, yksi miehistöstä oli toiminut pitkään perämiehenä ja yhdellä oli runsaasti purjehduskokemusta, mm. Atlantin ylitys Helenalla. Me muut olimme enemmän tai vähemmän noviiseja. Kipparimme työskentelee talvisin Karibialla, maailman kolmanneksi suurimman risteilyaluksen 1 perämiehenä. Hänellä on töitä vain kuusi kuukautta vuodessa vaikka palkka juokseekin koko ajan, ja lopun vuotta hän tekee mielekkäitä projekteja kuten tämä Cherbourgin keikka. Palkkaa hän ei tästä saanut, kuten ei muukaan päällystö.

Uudessakaupungissa pari päivää kului työn merkeissä ja sitten, aamuvarhaisella 18. syyskuuta irroitimme köydet ja lähdimme matkaan. Satamasta lähdettiin moottorin avulla, sitten tuli upea, jopa mystinen hetki kun moottori sammutettiin ja jatkoimme matkaa purjeilla hiljaisuudessa jonka rikkoi vain tuulen humina ja aaltojen kuohu. Airistolla ja Saaristomerellä totuteltiin laivan liikkeisiin, harjoiteltiin ruorin käyttöä ja nostettiin tai säädettiin purjeita. Yllättävintä oli, miten herkästi Helena reagoi ruorin liikkeisiin: aluksi tuntui, että ruoria käänsi aina tuplasti enemmän, kuin laiva vaati. Kokenut ruorimies tuskin liikutti käsiään siinä missä aloittelija kuten minä viuhtoi ruorin kanssa kuin liikennepoliisi. Kuin vanha kouluratsu, Helena tuntui vaistoavan kuka kukin ruorimies oli ja jallitti kokematonta mennen tullen. Kiville ei kuitenkaan menty ja ennen Itämeren ulappaa ruorihommat olivat kaikilla hallussa. Laivan lukemattomien köysienkin tarkoitus alkoi hiljalleen hahmottua. Kannella ei kuitenkaan oltu koko aikaa – myös ruoan laitto, tiskinpesu, yleisten tilojen siivous ja välillä myös punkka tulivat tutuiksi.

Äkäinen Itämeri

Utöseen asti meno oli leppoisaa mutta illan koittaessa tuuli yltyi ja kääntyi täysin vastaiseksi. Utön majakan jäädessä taakse taistelimme jo yli 15 m/s vastatuulessa ja Helenan meno muuttui tyystin. Laiva oli koko ajan kallellaan samalla kun keula hakkasi lakkaamatta ylös ja alas. Ryske oli hirveä ja kannen alla olo muistutti elämää Linnanmäen härvelissä, jota joku takoi ulkoa päin isolla moukarilla. Tätä menoa jatkui kolme vuorokautta. Jossain Estonian onnettomuuspaikan tienoilla tuuli yltyi 22 metriin sekunnissa ja yön pimeydessä valtava aalto vyöryi koko laivan yli, keulasta perään. Olin silloin lepovuorossa mutta heräsin karmeaan rysähdykseen, tunsin, miten Helena sukelsi ja lähes pysähtyi ja kuulin, miten vesi kohisi pääni päällä. Kansivuorolaiset kastuivat täysin joka iikka mutta kaikilla oli turvaköysi kiinni, kuten kuuluikin olla.

Utöstä määränpäähämme Visbyyn on noin 250 merimailia mutta meille tuli luoviessa matkaa lähes 500 mailia. Kaksi kertaa kävimme kääntymässä Viron, ja kaksi kertaa Ruotsin rannikolla. Kokemattomiin purjehtijoihin iski meritauti ja itse olin sairaana tasan 12 tuntia. Pysyttelin kuitenkin pois punkasta, kuljin laivalla muovipussin kanssa ja yritin nähdä horisontin niin paljon kuin mahdollista. Jos jäi punkan pohjalle makaamaan, sai varautua monen päivän sairauteen. Koin lähes ihmeparannuksen kun Atlantin ylittäjä Senja pakotti minut syömään appelsiininpuolikkaan, näkkileivänpalan ja juomaan hunajateetä. Elämänhalu palasi kohinalla eikä tauti tullut takaisin. Ruorivuorotkin tällä rankalla osuudella sujuivat hyvin, kun ensin tottui täydelliseen pimeyteen ja aaltojen heittelyyn.

Vahtivuorot Helenalla oli jaettu niin, että 3-4 hengen tiimit olivat neljä tuntia vahdissa, neljä tuntia vapaalla ja neljä tuntia varalla. Vahdissa oltaessa ohjattiin laivaa navigaattorin määräämän kurssin mukaisesti, nostettiin tai laskettiin purjeita ja tarkkailtiin merta. Vapaavuorossa nukuttiin niin paljon kuin mahdollista, ja kolme tuntia oli jo ylellisen pitkä uni. Varalla ollessa laitettiin ruokaa, tiskattiin, siivottiin keittiö ja vessat, luututtiin lattiat ja autettiin tarvittaessa purjeiden kanssa. Vapaa-aikaakin siunaantui jonkin verran, kun työt oli tehty, ja itse vietin sen lukemalla. Sain matkan aikana sopivasti luettua laivan kirjastosta löytämäni, Bob Woodwardin työstämän tiiliskiven, joka kertoi ”Blues Brother” John Belushin itsetuhoisesta syöksykierteestä ja huumehöyryisestä kuolemasta. Kävi ilmi, että ihmisten hauskuttajalla oli itsellään harvoin hauskaa.

Itämerellä päivät ja yöt sulivat toisiinsa; kansivuoron päätyttyä menin punkkaan, mistä minut kohta herätettiin seuraavaan vuoroon. Kannelta lähtiessä ja kannelle palatessa ulkona odotti aina sama kalsea tuuli, harmaa tai musta meri ja aallot, jotka vyöryivät joko oikealta tai vasemmalta, kryssin suunnasta riippuen. Kolmen vuorokauden kuluttua saavuimme vihdoin Gotlantiin ja sääkin selkeni lähes samanaikaisesti.

Meno tasaantuu

Huilasimme Visbyssä pari päivää, nautimme kesäisistä oloista ja palautimme meritaudin riuduttamia voimiamme. Kun taas lähdimme matkaan, laivan moottori alkoi yskiä ja palasimme laituriin. Vika saatiin korjattua mutta se toistui aika ajoin koko Itämerellä olomme ajan ja selvisi vasta Kielin kanavalla: polttoaineessa pyöri ilmakupla. Konemestari oli syystäkin huolestunut mies, koska Itämeren eteläpäässä laivaliikenne vilkastui huomattavasti, kapeilla reiteillä ei voisi aina ajaa purjeilla ja vaarana olisi, että jäisimme isojen laivojen jalkoihin.

Selvisimme Kielin kanavalle kunnialla ja kiinnityimme laituriin Holtenaussa, kanavan suulla, usean muun purjelaivan seuraksi. Sitä ennen minutkin, ”maan hajuinen matonen” oli kuulun Hoburgin ukon silmien alla ”kastettu ja hyväksytty purjehtijoiden uljaaseen joukkoon.” Lähinnä sain muiden ensikertalaisten kanssa juoda hirvittävää juomasekoitusta joka lähes palautti meritautini ja nauttia Itämeren hyisestä vedestä konemestarin tarjoaman paloletkutuksen kautta. Lohdutukseksi kippari tosin tarjosi kastetuille muhkean rommiryypyn ja satamaan tultuamme päällystö kokkasi kaikille upean juhlaillallisen.

Holtenaussa tankkasimme laivan ja siirryimme sulkuportin kautta Kielin kanavaan. Matkaa kanavan toiseen päähän Elbe-joelle oli 98 kilometriä ja se tehtiin yhdessä päivässä, moottorilla ajaen. Kanavaosuus oli matkamme mielenkiintoisin, kanavalla esittäytyi koko maailman laivakirjo, rannoilla ihmiset vilkuttelivat ja lehmät laidunsivat. Tehtävänäni oli kirjata karttaan sijaintimme kymmenen minuutin välein, maamerkkejä lukien, ja matka meni kuin siivillä. Illan suussa 27. syyskuuta kiinnityimme laituriin Elben rannalla, Brunsbuttelissa.

Laupea Pohjanmeri

Säätietojen mukaan Pohjanmerellä myllersi myrsky emmekä halunneet lähteä taistelemaan kymmenen metrin aalloissa, niinpä vietimme pari päivää sateisessa Brunsbuttelissa. Osuimme Saksaan juuri Oktoberfestin alkaessa ja vietimme Jukkiksen kanssa ikimuistoisen illan paikallisessa oluttuvassa, tyhjennellen kolpakoita ja tanssien letkajenkkaa viereisellä laiturilla. Horjuimme laulaen laivalle kuin kunnon merimiehet konsanaan, tosin emme täystuiskeessa koska meitä odotti öinen vahtivuoro.

Seuraavana päivänä täydensimme ruokavarastoja paikallisessa Aldissa ja jälleen kerran totesimme, miten halpaa ruoka on Saksanmaassa. Pohjanmeren myrsky oli laantunut ja pian luikahdimme sulkuportin kautta Elbe-joelle. Joki on suistoalueellaan leveä kuin meri, päinvastoin kuin se kapea ja kiemurteleva Elbe, jota pitkin meloin 500 kilometriä vuonna 2000, lähes Tsekin rajalta Hampuriin. Joella meitä vastaan tuli sukellusvene, joka kiskoi perässään vastaan rimpuilevaa hinaajaa. Pian edessämme aukeni tyynenä siintävä Pohjanmeri ja 70 kilometriä koneella ajettuamme saavuimme kipparin valitsemaan välietappiin, Helgolandiin.

Helgolandin saari on Saksan ainoa ulkosaari ja se on kooltaan vain 1 neliökilometri. Helgoland kuului kauan Englannille kunnes vuonna 1890 se vaihtoi saaren Saksalle kuuluneeseen Sansibariin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana Helgoland oli Saksan tärkeimpiä sukellusvenetukikohtia, minkä takia saarta pommitettiin raskaasti. Vuonna 1947 englantilaiset yrittivät sananmukaisesti räjäyttää saaren taivaan tuuliin mutta se jäi paikoilleen, tosin eri muotoisena kuin aiemmin. Nykyään saarella asuu noin 1700 ihmistä ja se on osa Schleswig-Holsteinin osavaltiota. Saari ei kuitenkaan kuulu Euroopan tullialueeseen ja se onkin suosittu tax-free ostosparatiisi (lähde:Wikipedia). Vietimme Helgolandissa muutaman tunnin, kävellen ja katsellen värikkäitä taloja, veneitä, lampaita ja jyrkänteillä kykkiviä lintuja. Kirkossa oli muistokirja avattuna päivämäärälle 29.9. Sivulla oli yksi ainoa merkintä: sinä päivänä vuonna 1936 eräs Uwe oli tehnyt itsemurhan.

Helgolandista suuntasimme kulkumme kohti Englannin kanaalia. Pohjanmeri oli meille suosiollinen ja kiidimme täysillä purjeilla kaksi vuorokautta lähes luotisuoraan, öljynporauslauttoja väistellen. Päivällä lautat nököttivät harmaina ja elottoman näköisinä, yöllä ne oli valaistu kuin joulukuuset. Niillä ahersi yötä päivää jopa parisataa ihmistä. Kanaalia lähestyessämme laivaliikenne lisääntyi ja pian tutkalla näkyi kymmeniä laivoja. Ohitimme kanaalin kriittisimmät paikat yöllä, laivaväylän oikeaa reunaa hiipien. Laivoja vilisi joka puolella, etenkin Doverin ja Calais’n välisellä alueella, missä suurimman vaaran muodostivat poikittaissuunnassa valtavalla nopeudella kulkevat ilmatyynyalukset.

Rauhallisesti Ranskaan

Aamun sarastaessa saavuimme viimeiseen välietappiimme, Seine-joen suussa lepäävään Le Havreen. Siellä saimme laituripaikan padolla suojatusta satama-altaasta; pato olikin tarpeen, sillä alueen vuorovesivaihtelu on 6-8 metriä. Laskuveden aikaan olisi ollut mahdotonta poistua aluksesta, lisäksi kiinnitysköysiä olisi pitänyt säätää jatkuvasti, ettei Helena jäisi roikkumaan tyhjän päälle. Altaassa olimme turvassa kuin kotisatamassa. Allasta käyttivät myös paikalliset kalastusalukset ja yörauhasta ei ollut paljon tietoa kun vieressämme purettiin lastit kymmenistä veneistä. Aamulla kalat ja simpukat olisivat jo Pariisin kalatoreilla. Samassa laiturissa oli suomalainen Inkeri-laiva ja saimme tutustua tähän perinteiseen kuivarahtialukseen. Ennen kaikkea saimme nauttia Inkerin saunan upeista löylyistä. Päivän mittaan Helenalla kävi useita uteliaita ranskalaisia, joita ilahdutti tieto, että laivan suunnittelija oli myös ranskalainen. Täällä ja muissakin satamissa Helena sai aina aikaan ihastusta ja nostalgisia huokauksia.

Varhain seuraavana aamuna hipsin kaupungin keskustaan, etsin leipomon ja ostin sylin täydeltä vastaleivottuja patonkeja ja kroissantteja. Hankintani oli hyvä vastapaino näkkärille ja kuivahtaneille, Kielin kanavalla hankituille ruisleiville. Kävimme myös läheisellä kalatorilla ja nautimme laivalla upean kalaillallisen, valkoviinin kera kun laiturissa oltiin (merellä oli tietenkin täydellinen alkoholikielto). Seuraava päivä meni kaupunkia katsellessa ja pastista maistellessa ja illan koittaessa lähdimme laskevan vuoroveden mukana jälleen merelle.

Cherbourgiin oli enää 12 tunnin purjehdus mutta matka uhkasi venyä kun jouduimme kiertämään valtavan kalastuslaivaston, joka täytti koko Seinen lahden. Kampasimpukoita keräävät troolarit ajoivat täysillä eikä niillä näyttänyt olevan aikomustakaan väistää jotain pahaista purjelaivaa. Selvisimme tästäkin tilanteesta ja aamun sarastaessa edessämme oli Cherbourgin silhuetti. Ajoimme sisään sodanaikaisten linnakkeiden välistä ja kiinnityimme laituriin vuorovesialtaassa, kaupungin keskustassa, ruotsalaisen koulupurjelaivan viereen. Aurinko paistoi lämpimästi ja kiinnitystoimenpiteiden jälkeen oli ylellistä köllötellä kannella, ohi kävelevien ranskalaisten ihmeteltävänä.

Cherbourgissa Helenan miehistö vaihtui lähes täysin. Itsekin hyppäsin laivasta vaikka olin jo lupautunut jatkamaan purjehdusta Lissaboniin asti. Suunnitelmani muuttuivat suru-uutisen myötä; kummipoikani isä oli kuollut purjehduksen aikana ja hautajaiset oli määrä järjestää seuraavalla viikolla. Olimme Cherbourgissa vielä yhden kokonaisen päivän ja sen aikana tutustuimme merimuseoon ja siellä lepäävään ydinsukellusvene Le Redoutableen, ja kävimme Jukkiksen kanssa ostamassa polkupyörän. Hän nimittäin aikoi jatkaa matkaansa pyörällä kohti Etelä-Ranskaa ja Espanjaa. Sopiva pyörä löytyikin ja viritimme sen illalla kuntoon. Aamulla pyörä oli hyvässä tallessa maston huipussa, minne konemestari oli sen yön aikana huvikseen hilannut.

Hyvästi Helena

Varhain aamulla Helena irtautui laiturista ja suuntasi matkansa kohti Lissabonia vain seitsemän hengen miehistöllä. Jukkis hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kohti Välimerta. Minä astuin muun Suomeen palaavan joukon kanssa Pariisin junaan ja – monen mutkan kautta – onnistuin löytämään sopivan lennon takaisin Suomeen. Kone koukkasi Lontoon kautta ja Englannin kanaalin yläpuolella katselin paikkoja, mistä olimme Helenan kanssa seilanneet – tosin silloin pilkkopimeässä. Kolmen tunnin koneenvaihto Lontoossa kului kokonaisuudessaan turvatarkastuksissa ja huokasin syvään kun Finnairin kone vihdoin tömähti Helsinki-Vantaan kiitoradalle. Laukkuni tuli perille vasta seuraavana päivänä mutta siinä olikin enimmäkseen likapyykkiä.

Kotona nukuin pois mittavan univelkani ja seurasin netistä Helenan menoa Biskajanlahdella. Hyvin siellä näköjään pärjättiin pienelläkin porukalla ja tätä nykyä Helena on jo lähtenyt Afrikan länsirannikolta kohti Karibiaa ks. www.staf.fi

Entä mitä opin reissullani? Purjehduksesta, köysistä ja solmuista melko paljon, merenkulusta tosi paljon, ruoanlaitosta ja siivouksesta yllättävän paljon. Vaikka laivalla syötiin hyvin, painoni putosi kolmisen kiloa – puuhaa riitti ja pelkkä liikkuminen kallellaan kulkevalla laivalla kävi työstä. Reissu ei kuitenkaan ollut pelkkää puurtamista – paljon naurettiin ja laulettiin, ja kaikki vanhat vitsit tuli kuultua ja kerrottua. Ennen kaikkea opin näkemään, miten toisilleen tuntemattomat, eri-ikäiset ja –taustaiset ihmiset muodostavat nopeasti ryhmän, joka tuo purjelaivan määränpäähänsä vaikka läpi harmaan meren. Suuri kiitos tästä kuuluu ammattitaitoiselle, hyvää pedagogista silmää omaavalle päällystölle, purjemestarina toiminutta Sonjaa unohtamatta. Matkastani jäi mahtavat muistot ja tuntuu, että kun seuraavan kerran näen Helenan saattaa tulla tippa silmäkulmaan.
– Timo

#################################################

Sydämen asialla Englannissa 2008

Kaikkien aikojen suosikki TV-sarjamme Sydämen asialla on kuvattu Pohjois-Englannissa, Yorkshiren kreivikunnassa, kuvitteellisessa Aidensfieldissa (Goathlandin kylä) ja Whitbyn satamakaupungissa. Kesällä 2008 lähdimme tutustumaan sarjan maisemiin. Kuvat ja kuvatekstit puhukoot puolestaan.

Saarelta saarelle Kreikassa 2009

Reppuretki Paros-Naxos-Santorini-Ios-Mykonos

Kesäkuussa 2009, heti koulujen päättymisen jälkeen, pakkasimme reppumme ja lensimme Ateenaan. Päämääränämme oli Kykladien saaristo jossa tarkoitus oli vierailla usealla eri saarella. Kahden viikon aikana ehdimmekin tutustua viiteen eri saareen. Saarelta toiselle siirryimme autolautoilla mutta auton vuokrasimme aina erikseen joka saarella. Emme varanneet majoituksia etukäteen koska joka satamassa oli vastassa suuri joukko kilpailevia majoituksen tarjoajia. Vastoinkäymisiä ei ollut ja reissusta jäi mieleen kimalteleva meri, hymyilevä aurinko ja aina hyväntuulisten kreikkalaisten vieraanvaraisuus.

Kaukomailla 2013

• Singapore, Kambodza, Laos, Thaimaa, Australia, Vietnam

Kävimme Australiassa juhlistamassa Grandman 90-vuotispäivää ja samalla kiertelimme mennen tullen Kaakkois-Aasiassa.

SINGAPORE – PHNOM PENH – SIEM REAP 8.-13.1.

Sunday, January 13, 2013, 01:56 PM
Astuessamme tiistaina 8.1. talvenkalpeina ulos Singaporen lentoasemalta ukkoskuuron jälkeisen tropiikin pehmeä tuoksu lehahti vastaamme ja tuttu tunne kutitti mieltä: olemme matkalla taas!

Singaporessa vietimme tällä kertaa vain yhden illan. Kesävaatteet vaihtuivat nopeasti yllemme ja kävimme syömässä joen rannalla illan pehmeästä lämmöstä nauttien. Seuraavana päivänä lensimme Phnom Penhiin Kambodzaan, josta jatkoimme bussilla Siem Reapiin. Angkor Watiin tutustuimme viime vierailullamme huhtikuussa, nyt tarkoituksemme oli tavata kaupungin lähellä asuva Plan-kummityttömme.

Suureksi pettymykseksemme kummityttömme yksinhuoltajaäiti oli joutunut lähtemään rahapulan takia Thaimaahan töihin ja tyttö oli viety sukulaisiin toiseen kylään. Kuitenkin lohdutukseksi Planin paikallinen työntekijä Tino Touch tutustutti meitä Planin projekteihin alueella. Vierailimme lastentarhassa, ala- ja yläasteen koulussa ja terveyskeskuksessa. Jälleen saimme nähdä Planin tekevän arvokasta työtä köyhissä kylissä. Kylien asukkaat saavat puhdasta vettä, he saavat tietoa terveydenhoidosta, ravinnosta, viljelymenetelmistä yms. Vauvat syntyvät terveyskeskuksissa ja jokainen lapsi saa syntymätodistuksen.

Tapasimme Siem Reapissa myös Timon sisarenpojan Matiaksen, joka toimii lentoperämiehenä Baltic Airin vuokraamassa koneessa ja asuu kaupungissa. Matias tuo ja vie turisteja lähinnä Kiinasta, Koreasta ja Taiwanista. Mikä onkaan nuoren miehen viettää vapaa-aikaa Siem Reapissa, kaupunki tarjoaa kaikkea: värikkäitä basaareita, kaikenmaalaisia ravintoloita, musiikkia, vilkasta yöelämää , hienon golf-kentän ja tuhansia turisteja, jotka ovat tulleet katsomaan Angkor Watin uskomatonta temppelialuetta.

Nautiskelimme vielä yhden päivän majatalomme uima-altaalla toipuaksemme jetlagistä ennen matkamme jatkumista kohti Laosin entistä pääkaupunkia Luang Prabangia, josta enemmän seuraavassa raportissa.

LUANG PRABANG 13.-16.1.Wednesday, January 16, 2013, 01:58 PM

Pohjois-Laosissa Mekong-joen ja Nam Khan –joen liittymäkohdassa sijaitseva Luang Prabang on Laosin entinen pääkaupunki. Sen vanhakaupunki lukuisine temppeleineen ja ranskalaistyyppisine villoineen on Unescon maailmanperintölistalla. Siem Reapin hälinän jälkeen leppoisassa kaupungissa oli mukava pyöräillä ja kävellä. Paikallisten ja turistien lisäksi kirkkaisiin oranssin värisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja oli kaikkialla. Iltaisin vanhankaupungin pääkatu muuttui suureksi markkina-alueeksi, jossa paikalliset kauppasivat käsitöitään.

Olemme ehkä tulleet vähän huolettomiksi ruokailun suhteen, koska mahatautia ei ole yhdelläkään reissulla ollut, mutta tällä kertaa se iski Leenaan. Vanha totuus on, että turvallisinta olisi syödä (joskus epämääräisiltäkin näyttävissä) katukeittiöissä, koska ruoka on kuumennettua ja tuoretta. Tällä kertaa söimme paremmanpuoleisessa ranskalaisravintolassa, jonka vihreässä salaatissa pöpö todennäköisesti piileksi. Onneksi tauti meni parissa päivässä ohi, mutta vei kyllä voimia. Majatalomme ystävällinen emäntä keitti Leenalle omaa rohtoaan, joka (ehkä) auttoi.

Uhrasimme yhdet aamu-unet päästäksemme seuraamaan mielenkiintoista auringonnousun aikaan tapahtuvaa rituaalia: sadat munkit vaeltavat joka aamu läpi vanhankaupungin keräämässä kaupunkilaisilta näiden lahjaksi tuomaa ruokaa ja muita almuja. Itsekin veimme heille riisiä ja banaaneja.

Teimme päiväretken Nam Ou –joelle, jota pitkin meloimme Mekong- joen liittymään asti ja kävimme tutkimassa isoihin rantaluoliin rakennettuja temppeleitä. Lounaan jälkeen ratsastimme norsuilla viidakkopolkuja pitkin, ja jotkut kävivät uittamassakin norsuaan Mekongissa (norsu kyllä uitti myös ratsastajaansa). Meidän norsumme oli kovin nälkäinen ja pysähtyi tämän tästä kiskaisemaan vihreitä puunoksia polun varrelta.

Luang Prabangin jälkeen reissumme jatkui Thaimaan vuoristoseudulla Chiang Maissa. Sieltä seuraavalla kerralla.

CHIANG MAI 16.-21.1.Monday, January 21, 2013, 01:59 PM

Burman ja Laosin kainalossa sijaitseva vuoristoinen Pohjois-Thaimaa muodosti keskiajalla itsenäisen Lanna Thai –valtion, jonka pääkaupunki oli Chiang Mai (nyk. n. 174000 as.). Muinainen valtakunta ulottui pitkälle nykyisen Burman alueelle.

Kaupungin lukuisista temppeleistä tunnetuin on korkealla kukkulalla sijaitseva Doi Suthep. Se on myös yksi koko maan tärkeimmistä temppeleistä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Tarina kertoo, että valkoinen elefantti, joka kantoi selässään kappaletta Buddhan sydämestä, pysähtyi vaelluksellaan ja kuoli paikalla, johon temppeli rakennettiin ja sen stupan uumenissa säilytetään yhä tätä pyhäinjäännöstä.

Chiang Mai on myös suosituimpia muutaman vuorokauden mittaisten vuoristovaellusten lähtöpaikkoja. Vaelluksilla on mahdollisuus nähdä upeita maisemia, komeita vesiputouksia, laskea koskia kumiveneellä ja bambulautalla, ratsastaa elefantilla ja yöpyä värikkäitten vuoristoheimojen majoissa. Mekin osallistuimme tällaiselle kolmen päivän vaellukselle.

Vaellus osoittautui varsin eksoottiseksi kokemukseksi. Ensimmäisen päivän kävely, tai pikemminkin kiipeäminen, pani kunnon koetukselle (varsinkin vatsataudista juuri selvinneen Leenan kohdalla): kiipesimme nimittäin kolme tuntia yhteen menoon suoraan jyrkkää rinnettä ylös kahteentuhanteen metriin. Maali kyllä palkitsi punnerruksen: ensimmäisen majapaikkamme terassilta aukeni huikea maisema kohti vuoria. Terassi kuulostaa kyllä turhan hienolta; yöpaikkamme oli primitiivinen bambuista rakennettu maja, jonka lattialle levitetyillä ohuilla patjoilla nukuimme. Hikisen kiipeämisen jälkeen maapohjaisen ”suihkuhuoneen” katonrajasta noruva kylmä vesi tuntui taivaalliselta.

Paikallisen vuoristokylän naiset hieroivat väsyneitä jalkojamme, ja iltanuotiolla valmistettu thai-ruoka maistui herkulliselta. Ilta sujui tunnelmallisesti musisoinnin ja iloisen rupattelun merkeissä yli puolen yön (meille varttuneemmille uni tuli kyllä hieman aikaisemmin). Illan kokokohta oli kylän lasten esittämä laulukimara (heidän opettajansa olisi ollut ylpeä).

Seuraavana päivänä ryhmä jakaantui kahtia. Meidän ryhmämme oli kahdeksanhenkinen ja hyvin kansainvälinen: yksi jordanialainen, yksi palestiinalainen, yksi argentiinalainen ja yksi kanadalainen nuori mies, kaksi turkkilaista tyttöä ja me. Kaikki muut olivat noin kolmekymppisiä ja oppaamme kutsuikin meitä nimillä Ma ja Pa. Ensin emme oikein tienneet, miten nimiin suhtautua, mutta lopulta ne tuntuivat ihan hauskoilta, kaikki muuthan olisivat oikeasti voineet olla meidän lapsiamme.

Toisen päivän patikkareitti kulki hienoissa maisemissa, läpi kylien ja avarien aukioiden, pitkin purojen varsia ja läpi viidakoiden. Oppaamme oli valmistanut meille etukäteen lounaan ja käärinyt jokaiselle annoksen banaaninlehtien sisään. Herkuttelimme sitten komean putouksen äärellä.

Lounasta nauttiessamme Thaimaan ainoa ampiainen löysi Timon ja pisti häntä sormeen. Myöhemmin pistospaikka tulehtui, vaarana oli verenmyrkytys ja Timon täytyi käydä lääkärissä retken jälkeen hakemassa antibioottia. Onneksi sormi näyttää nyt parantuneen, päivääkin myöhemmin se olisi ehkä jouduttu amputoimaan.

Ikä-, ihonväri- ja uskontoeroista huolimatta ryhmämme oli vallan mainio. Iltanuotiolla syntyi hienoja keskusteluita, joiden aiheet vaihtelivat maailmanpolitiikasta kuolemanjälkeiseen elämään.

Kolmannen päivän ohjelmassa oli koskenlaskua kumiveneellä ja hieman eksoottisemmalla bambulautalla, mikä sujui tyylikkäästi iloisesti virtaavassa koskessa, kenenkään ei tarvinnut pulahtaa veteen. Pääsimme taas myös elefantin selkään. Ihmettelimme elefanttimme tottelevaisuutta. Leenan selkätyyny putosi maahan, josta elefantti nosti sen kärsällään ja aikoi pistää sen suuhunsa. Ohjaaja antoi tiukan komennussanan, ja norsu ojensi kärsällään kiltisti tyynyn takaisin Leenalle.

Vaelluksesta jäi mukavia muistoja ja todella hyvä mieli huolimatta monista epämukavuuksista ja alkeellisesta majoituksesta, ja haikein mielin ryhmämme erosi ja kukin lähti jatkamaan omaan suuntaansa. Hotellissa kyllä lämmin suihku oli poikaa ja uni maistui pehmeässä vuoteessa. Matkamuistona ovat vieläkin savunhajuiset vaatteet matkalaukussa.

Seuraavana aamuna lähdimme bussilla kohti Bangkokia. Kahdeksan tunnin bussimatkan jälkeen päätimme kuitenkin hypätä bussista pois historiallisessa Ayuthayuan kaupungissa, jossa yövyimme ja jota tutkimme pyöräillen seuraavana päivänä. Siitä ja vähän Bangkokistakin seuraavassa raportissa. Bangkokista nousemmekin taas lentokoneeseen, ja edessämme on kiduttavan pitkä lento Brisbaneen, Australiaan.

AYUTTHAYA 21.-22.1.Tuesday, January 22, 2013, 02:00 PM

Chiang Maista pääsee Bangkokiin yöjunalla tai bussilla (ja lentäen tietysti). Valitsimme päiväbussin, koska noin kymmenen tuntia kestävällä bussimatkalla näkisi maisemia (bussimatka on myös halvin tapa matkustaa Thaimaassa). Kävi kuitenkin ilmi, että Chiang Maita ja Bangkokia yhdisti koko matkan moottoritie ja maisemat olivat korkeintaan yhtä vaihtelevia kuin Helsinki-Lahti moottoritiellä.

Illan pimetessä päätimme keskeyttää bussimatkan noin kaksi tuntia ennen Bangkokia ja jäädä tutkimaan historiallista Ayutthayan kaupunkia. Löysimme mukavan yösijan, ja aamulla vuokrasimme polkupyörät ja lähdimme kiertelemään vanhan kaupungin raunioita.

Ayutthayan kaupunki (nyk. 60 000 as.) sijaitsee kolmen joen (Chao Phraya, Lopburi ja Pa Sak) risteyksessä. Sen perusti v. 1350 kuningas U Thong, joka teki siitä Siamin valtakunnan pääkaupungin. Sen asukasluvun arvellaan olleen 1700-luvulla miljoona ja se oli aikansa suurimpia kaupunkeja maailmassa. Burmalaiset tuhosivat kaupungin julmasti v. 1767.

Vanha kaupunki sijaitsee kahden joen ja niitä yhdistävän kanavan muodostamassa saaressa. Muinainen temppeli- ja palatsialue muodostaa rauhallisen ja kauniin puistoalueen, jossa on mukava viettää päivää, kävellä ja pyöräillä. Alue on myös Unescon maailmanperintölistalla.

Ayutthayasta oli noin 1 ½ tunnin junamatka Bangkokiin. Bangkokia lähestyttäessä maisemat olivat todella masentavia. Juna meni läpi uskomattomien slummien, raiteet kulkivat suoraan läpi ihmisten takapihojen, joissa pyykit kuivuivat, lapset leikkivät ja jonne heitettiin kaikki jätteetkin – ajattelin Thaimaan paratiisirantoja, joista nämä ihmiset tuskin voivat edes unelmoida.

BANGKOK 22.- 24.1.Thursday, January 24, 2013, 02:02 PM

Bangkokissa majoituimme keskelle tärkeintä business-aluetta , Siamia, mikä oli virhe. Näimme kaupungista vain valtavat liikenneruuhkat, tungoksen ja jättimäiset tavaratalot. Sää oli kuumaa ja kosteaa, joten ilmastoiduissa tavarataloissa oli mukava kierrellä ja ihmetellä ja tehdä vähän erittäin edullisia ostoksiakin. Jos vielä kaupunkiin eksymme, majoitumme varmasti vanhemmalle alueelle joen rannalle.

Ehdimme olla Bangkokissa vain pari päivää ennen pitkää lentoa Australiaan, jossa Grandman 90-vuotispäiviä juhlisti myös pyörremyrsky Oswald. Myrskyn runtelemasta Queenslandistä seuraava raportti.

ORMISTON, QUEENSLAND/AUSTRALIA

25.1.-30.1.Wednesday, January 30, 2013, 02:06 PM

”Sunny Queensland” ei ollut parhaimmillaan saapuessamme Australiaan. Harmaat pilvet peittivät taivaan ja satoi kaatamalla, ainoastaan trooppisen kuuma sää esti Suomen viime kesää tulemasta mieleen. Pyörremyrsky Oswaldia odoteltiin. Oswaldin häntä iskikin seuraavana päivänä Brisbanen seudulle. Myrskytuuli repi puita ja talojen kattoja, rankkasateet nostivat jokien pintaa usean päivän ajan. Rajut tulvat ajoivat jokien rannoilla asuvia evakkoon ja tuhosivat asuinrakennuksia. Ainakin seitsemän ihmistä sai surmansa. Tulvien aiheuttamat tuhot olivat surullista katsottavaa televisiossa.

Ormistonin alue oli kuitenkin turvassa tulvilta. Myrsky katkoi puita ja teitä oli poikki. Monet hiekkarannat ovat käyttökelvottomia pitkän aikaa, ennen kuin ne saadaan siivottua. Grandman 90-vuotispäivätkin saatiin vietettyä lähes suunnitelmien mukaan. Sateen takia juhlat oli kuitenkin pidettävä poikkeuksellisesti sisätiloissa. Emme myöskään päässeet suvun kanssa syömään suunnitelmien mukaisesti läheiselle viinitilalle, koska tie sinne oli poikki.

Syntymäpäiviä oli saapunut juhlistamaan koko neljässä eri maanosassa (Eurooppa, Aasia, Pohjois-Amerikka ja Australia) asuva lähisuku: Grandman neljä lasta puolisoineen, kolme lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta. Lisäksi Grandman lukuisat paikalliset ystävät ja naapurit kävivät onnittelemassa. Sankari itse oli pirteä ja jaksoi hyvin melkoisen hulinan keskellä. Onneksi Timon veljellä Jussilla ja hänen vaimollaan on iso talo lähes naapurissa, jossa osa sukulaisista saattoi asua.

Muutaman päivän kuluttua aurinkokin taas ilmestyi näkyviin, ja me lähdimme Timon kanssa nauttimaan merestä, aalloissa peuhaamisesta (erityisesti Timo), beachwalkista ja aurinkoisista päivistä tutulle Stradbroken saarelle. Sieltä seuraavassa raportissa.

STRADBROKEN SAARI 30.1.-10.2.Sunday, February 10, 2013, 02:07 PM

Olemme viettäneet tutulla Stradbroken saarella (ja myös tutussa majapaikassa) 11 päivää. Sää on ollut oikullinen, välillä on trooppinen rankkasade kastellut läpimäräksi, välillä aurinko on paahtanut liiankin kuumasti. Lämmintä on kuitenkin ollut koko ajan.

Olemme viettäneet päivämme aalloissa surfaten (erityisesti Timo, joka hallitsee bodysurfauksen) ja tehden pitkiä kävelyretkiä uskomattomilla hiekkarannoilla. Ensi keskiviikkona on edessä jälleen pitkä lento Ho Chi Minhiin. Viimeiset päivät Australiassa vietämme Ormistonissa Grandman ja muiden sukulaisten seurassa.

Seuraava kuvakavalkadi kertoo päivistämme täällä Straddiellä (Stradbroken saaresta enemmän kotisivuilla Maailman ympäri 2006 – 2007/syyskuu 2006).

SAIGON JA MEKONGIN DELTA 14.2.-19.2.Tuesday, February 19, 2013, 02:08

Saigonissa on kahdeksan miljoonaa asukasta ja neljä miljoonaa moposkootteria. Kaupungin suurin nähtävyys onkin sen kaoottinen liikenne. Julkinen liikenne on bussien varassa, ja mopot pörräävät kuin muurahaiset liikennesäännöistä piittaamatta. Jalankulkijoilla ei ole mitään oikeuksia, katujen ylittäminen on lähes mahdotonta. Kävelemisen sijasta turistin onkin syytä käyttää taksia, jotka onneksi ovat halpoja. Metro on rakenteilla, ja sen pitäisi valmistua v. 2015. Tosin emme nähneet merkkiäkään, että se olisi rakenteilla.

Kun Vietnam jakautui kahtia v. 1955, Saigonista tuli Vietnamin tasavallan pääkaupunki. Vietnamin sodan loppunäytös käytiin Saigonissa, ja Etelä-Vietnamin ”nukkehallitus” (=nykyinen virallinen nimitys) kaatui, ja Saigonista tuli Ho Chi Minh City. Saigon-nimeä kuitenkin käytetään edelleen paljon sen helppouden takia.

Hanoi on yhdistyneen Vietnamin pääkaupunki, mutta maan taloutta vetää Saigon. Hanoissa meitä viehätti kaupungin aito itämainen ilmapiiri, Saigon sen sijaan on hyvin länsimainen metropoli, jossa ei ole matkailijalle kovin paljon katsottavaa. Voimme täysin yhtyä matkaoppaan kirjoittajan Markus Lehtipuun kommenttiin, että Saigonissa kannattaa katsoa nähtävyydet tiiviiseen tahtiiin ja sitten jatkaa matkaa.

Saigonin erikoisuus on Etelä-Vietnamin presidentin palatsi, joka rakennettiin pommitetun keisarin palatsin tilalle v.1955. 30.4.1975 panssarivaunut vyöryivät palatsin pihalle, Vietnamin lippu nousi katolle, presidentti antautui ehdoitta ja maa oli yhdistynyt. Se jälkeen palatsi on ollut museona ja jonkinlaisena kongressikeskuksena. Moderni funkkistyylinen rakennus on tutustumisen arvoinen. Erityisen kauniita ovat avarat ja valoisat kokoussalit.

Kaupungin tärkein ja suosituin nähtävyys on Sotamuseo. Vietnamin sodan (täällä ”American War”) jälkipuinti on tässä museossa suorastaan musertavan järkyttävää. Nähtävää on kolmessa kerroksessa, ja etenkin sotarikosten käsittely herättää 60-lukulaisessa dramaattisia muistoja. Seurasimme vierestä nuorten amerikkalaisten kauhistuneita ilmeitä heidän katsellessaan julmia valokuvia: he eivät ilmeisesti tienneet mitään tapahtumista, joissa heidän isiensä ikäpolvi oli mukana. Museokäynti veti meidätkin hyvin hiljaiseksi.

Amerikkalaisilla oli omasta mielestään monia syitä sotia Vietnamissa, mutta ilmeisesti yhtenäkään päämääränä ei ollut Vietnamin kansan hyvinvointi. Sota oli osa kylmää sotaa ja sen päämääränä oli kommunismin nujertaminen USA:n maaperällä ja Kaakkois-Aasiassa. USA:ssa ”kommunismi” oli yhtä kuin ay-liike, liberaalit, homot, feministit, vähävaraiset, mustien vapausliike ja hyvinvointiyhteiskunnan puolestapuhujat (kuten tänäkin päivänä?). Pommittamalla Vietnamin kommunistit takaisin kivikauteen tehtiin selväksi, että sitä politiikanoppia ei ehkä kannattanut harrastaa myöskään koti-USAn mantereella.

USA pelkäsi, että vasemmistohallitukset ottaisivat vallan ja takavarikoisivat amerikkalaiset yritykset ja investoinnit Vietnamissa, Laosissa, Kambodzassa, Malesiassa, Filippiineillä ja Indonesiassa. Vietnamissa USA halusi osoittaa, että heidän varpailleen ei kannata astua. Mitä huonommin he sodassa pärjäsivät, sitä julmempia keinoja he käyttivät: valtavia ilmapommituksia, siviilien surmia, napalmia, agent orange- kasvimyrkkyä jne. Mörkönä lymysivät Neuvostoliitto ja Kiina, jotka molemmat avustivat Pohjois-Vietnamia sotilaallisesti. Näiden pelko ilmeisesti esti amerikkalaisia käyttämästä sodassa ydinaseita ja säästi maailman tuholta. Sen sijaan amerikkalaiset kylvivät Vietnamiin, Laosiin ja Kambodzaan kolme kertaa enemmän pommeja kuin kaikki maat käyttivät yhteensä koko toisessa maailmansodassa. Pommien yhteisteho vastasi 640 Hiroshiman atomipommia. Kasvimyrkkyjen vaikutus näkyy tänäkin päivänä vastasyntyneiden kehitysvammoina, ja räjähtämättömät pommit ja ammukset ovat edelleen vaarana maaseudulla. Omana lukunaan ovat ne miljoonat ihmiset, jotka muistavat sodan julmuuden henkilökohtaisesti.

Mahtavan Mekong-joen suisto (delta) on usean jokihaaran ja lukemattomien kanavien halkoma alue, joka tuottaa valtaosan Vietnamin riisistä ja hedelmistä. Tutustuimme alueeseen parin päivän retkellä mutta nähtävää olisi ollut pariksi viikoksi. Tosin jossain vaiheessa tuli tunne, että tunkeilimme ja tirkistelimme ihmisten elämänmenoa, joka soljuu omaa tahtiaan päivästä ja vuodesta toiseen. Muille kuin matkailuteollisuudesta hyötyville me turistit olimme varmaan kiusankappaleita jotka tunkivat digikameransa joka soppeen. On eri asia ihailla ja valokuvata jotain mahtavaa luonnonnähtävyyttä, kuin pällistellä ihmisiä jotka ovat uppoutuneet arkisiin askareisiinsa. (Länsimaisittain he olivat tietysti eksoottisia, asuivat vetten päällä bambumajoissa jne). Mitä sanoisi perunannostossa oleva savolaisperhe, jos pellon viereen pysähtyisi bussi ja ulos ryntäisi lauma kameroitaan räplääviä turisteja? Joka tapauksessa Vietnamin valtio on luonut Mekong Deltasta nähtävyyden, joka tuottaa maalle mahtavan määrän turistidollareita, ja ehkäpä niihin talkoisiin kannattaakin osallistua. Jos joskus palaamme sinne, asumme kotimajoituksessa ja liikumme polkupyörillä tai pikku veneellä – näin raha menee suoraan paikallisille asukkaille eikä ahneille turistifirmoille tai kieroille oppaille.

Viimeisen matkaviikkomme vietämme Mui Nen hiekkarannalla, parisataa kilometriä Saigonista koilliseen. Sieltä seuraava raportti.

MUI NE 19. – 26.2.2Tuesday, February 26, 2013, 02:09 PM
Tämänkertaisen reissun viimeisen viikon vietimme tavoistamme poiketen nauttien paratiisimaisesta rantalomasta. Mui Nen rannat sijaitsevat noin 200 km koilliseen Saigonista Etelä-Kiinan meren rannalla. Paikan hankaluutena on, että lähin lentoasema on Saigonissa, joten ainoa keino päästä sinne on körötellä 5-6 tuntia huonoa ruuhkaista maantietä kamikaze-bussinkuljettajan kyydissä vapisten.

Majapaikkamme ovat yleensä olleet melko vaatimattomia pikkuhotelleja tai –hostelleja. Koska Vietnamin hintataso on kovin halpa länsimaiseen tasoon verrattuna, päätimme kerrankin nauttia vähän ylellisemmästä majoituksesta. Valitsimme paikan, joka tarjosi Timolle hienoja aaltoja bodysurffaukseen ja Leenalle ison uima-altaan kunnon kohotusta varten. Selvisimme tästä pikkuparatiisista alle sadalla eurolla vuorokaudessa (aterioineen, juomineen ja kaikkineen kaksi henkeä).

Päivät kuluivat lähinnä uiden ja löhöten. Iltaisin kävimme syömässä kylällä, jossa tarjolla oli herkkuja erityisesti meriruuan ystäville. Ennen nukkumaan menoa istuimme vielä huoneemme terassilla, kuuntelimme meren kohinaa ja ihmettelimme merelle ilmestynyttä uutta kaupunkia: yökalastajien armadaa.

Timo pääsi verestämään hengenpelastajan taitojaan pelastamalla eräänä päivänä pikkutytön joka oli hukkumassa hotellimme uima-altaaseen. Seuraavana päivänä hän haki kajakilla merivirtaan joutuneen venäläisturistin ja häntä pelastamaan menneet kolme vietnamilaista. Kaikki olivat nääntyneitä, eivätkä olisi jaksaneet enää uida rantaan. Pelastettu oligarkki ei edes kiittänyt Timoa.

Mui Ne, kuten koko Vietnamin keskinen rannikko, on venäläisturistien suosiossa. Hieman ärsytti, kun ravintolassa käteen tyrkytettiin venäjänkielistä ruokalistaa, tai kun kauppojen julkisivuissa luki vain venäjää. Turistit olivat selvästi vähävaraisempia kuin ne venäläiset, jotka kansoittavat Dubain tai vaikkapa Helsingin kauppakeskuksia. Kanssakäyminen heidän kanssaan jäi vähäiseksi, koska he eivät juuri osoittaneet ystävällisyyden merkkejä eivätkä puhuneet englantia.

Viikko paratiisissa sujui nopeasti, ja sen jälkeen olimmekin jo valmiita kohtaamaan Suomen kevättalven.

Jäimme ihmettelemään miksi Vietnamissa on niin paljon venäläisiä apteekkeja. Niissä ei yleensä ollut tarjolla buranaa vahvempia lääkkeitä mutta sitäkin enemmän vodkaa ja hajuvesiä. Henkilökunta koostui lähinnä tiskin takana istuvasta blondista joka viilasi kyllästyneenä kynsiään eikä vaikuttanut lainkaan proviisorilta. Suomessa kysyimme asiasta kansainvälistä kauppaa käyvältä tuttavaltamme ja hänellä oli selvä selitys: Venäjällä rekisteröity yritys saa perustaa tytäryhtiöitä minne tahansa maailmalle ja tukea niiden toimintaa mielin määrin. Jos yrityksellä on ylimääräistä rahaa, hankittuna rehellisesti tai epämääräisin keinoin, se voi sijoittaa rahat tytäryhtiöönsä ostamalla sille kiinteistön, edustusauton, huvijahdin yms. tai palkata yhtiöön vaikkapa sukulaisia tai rakastajattaria. Näin emoyhtiöllä on valmiina ulkomainen asunto kaikkine varustuksineen, tai tarvittaessa paikka minne paeta jos tilanne Venäjällä kääntyy kiperäksi. Viranomaisten voitelu helpottaa tytäryhtiön perustamista ja ylläpitoa merkittävästi. Ilmeisesti apteekkiala on suotuisa alusta ao. liiketoiminnalle Vietnamissa.

YLEISIÄ HUOMIOITA VIETNAMISTA:

Olemme nyt kahdella eri reissulla tutkineet sekä pohjoista, että eteläistä Vietnamia. Olemme nähneet monia mielenkiintoisia asioita, mutta myös monia, joista emme pitäneet:

– Miksi ihmeessä erityisesti nuoret ihmiset pukeutuvat helteessä kuin Suomen syksyssä? Farkut, college-pusero, huppu, käsineet ja sukat ovat tavallisia. Lisäksi monilla on kasvot peittävä naamio.

– Liikenteen aggressiivisuus kertoo, että ihmiset eivät välitä tai huolehdi toisistaan.

– Kasvojen säilyttäminen on niin tärkeää, että lupauksiin ei voi luottaa.

– Turistien rahojen perään ollaan ahneita, myynti on hyvin aggressiivista, sen sijaan palvelu- ja osaamistaso on usein surkeaa: tarjoilija ehdotti meille ruokajuomaksi ensin Irish coffeea sitten viskiä. Kovasti he toki yrittivät meitä palvella, mutta koulutuksen puuttuessa ammattitaito oli niin ja näin. Vaikeista paikoista selvisi usein hymyllä ja elekielellä, mutta jotenkin tuntuu, että Vietnam ei koskaan tule saavuttamaan Thaimaan palvelutasoa tai Laosin ja Kambodzan aitoa ystävällisyyttä.

– Englannin kielen taito on olematonta, esim. kansainvälisiä asiakkaita palvelevan hotellimme aamiaiskokki ei tiennyt mitä on ”fried eggs”, eikä tarjoilija tuntenut sanaa ”bread”.

– Yleinen roskaisuus ja rähjäisyys vaivasi meitä. Paikoista pidetään huolta vain keskeisimmillä turistialueilla.

– Ei myöskään ollut mieltä ylentävää katsella lähes kahdeksankymppisiä turistiäijiä, jotka olivat ostaneet seurakseen nuoria paikallisia tyttöjä. Yhteistä kieltä heillä ei ollut, mutta tunnetusti raha puhuu kansainvälistä kieltä. Sama ilmiö toki toistuu kaikissa Kaakkois-Aasian maissa.

Monista paikoista (erityisesti Pohjois-Vietnamissa) on jäänyt meille myös positiivisia muistoja. Hanoista pidimme kovasti. Halongin lahti oli hieno ja Sapaa ihan pohjoisessa emme unohda milloinkaan. Pieni Hoy An on ehdottomasti vierailemisen arvoinen, samoin Mekong-joen delta. Dalatin kukkuloilla emme käyneet, mutta sieltä olemme kuulleet paljon hyvää. Herkkusuille, erityisesti kala- ja meriruuan ystäville samoin kuin kasvissyöjille Vietnamilla on paljon tarjottavaa. Maalla on kuitenkin vielä paljon opittavaa ennen kuin turistit palaavat sinne yhä uudelleen niin kuin Thaimaahan.

############################################

Kaikki Kanarian saaret 2015

Olimme kumpikin vierailleet parilla Kanarian saarella mutta oli myös muutama, joissa emme olleet käyneet. El Hierro, La Gomera ja La Palma olivat meille tuntemattomia. Saarten välillä on hyvät laiva- ja lentoyhteydet ja päätimme tehdä matkan, jolla tutustuisimme niihin kaikkiin. Suunnitelmissa oli myös jatkaa espanjan opintojamme paikallisessa kielikoulussa.

1. Gran Canaria

Keväisiä päiviä Agaetessa Saturday, January 10, 2015, 11:20 PM

Heti loppiaisen jälkeen korjattuamme joulukuusen pois jätimme Helsingin loskakelit ja lensimme Kanarian saarille. Ajattelimme viettää erilaisen Kanarian-loman tutustumalla jokaiseen seitsemään asuttuun saareen lähinnä jalkavoimin seuraavan kahden ja puolen kuukauden aikana.

Ensimmäiset neljä päivää olemme viettäneet viehättävässä, pienessä Agaeten kaupungissa, tai oikeammin sen satamakylässä Puerto de las Nievesissä 30 km Las Palmasista lounaaseen.

Sää on ollut vaihtelevaa, mutta varsin suosiollista ulkoilulle Helsingin talven jälkeen: lämpötila on pysytellyt hieman 20 asteen alapuolella, pilvisyys ja aurinko ovat vaihdelleet ja kova tuuli on lähes vienyt hiukset päästä. Olemme tutkineet lähiympäristöä kävellen ja yhtenä päivänä myös autolla.

Turisteja on vähän ja olemme nauttineet pikkukylämme rauhasta. Iltaisin olemme syöneet menu del dian 7 eurolla (=kolme ruokalajia, ja joka päivä listalla tuoretta kalaa ja muita mereneläviä + juomaksi olutta, viiniä tai vettä). Hintataso näyttäisi olevan selvästi Suomea alhaisempi.

Huomenna elämämme taas muuttuu: aloitamme kahden viikon espanjan intensiivikurssin kielikoulussa Las Palmasissa. Tulemme myös asumaan koulun opiskelija-asuntolassa. Toivottavasti espanjan kielen taito paranee ja pääsemme sitten harjoittelemaan lisää käytännössä (olemme kyllä jo nyt yrittäneet kovasti verrytellä suullista kielitaitoamme). Opiskelijaelämästämme lisää seuraavassa raportissa.

Koulun penkillä Las Palmasissa 11. – 25.1.2015
Kaksi viikkoa Las Palmasissa sujui kielikurssin merkeissä. Opiskelimme neljä tuntia päivässä, yhteensä 20 tuntia viikossa espanjalaisen opettajan kanssa, minkä lisäksi teimme vielä läksyjä kotona. Ryhmissämme oli kaiken ikäisiä opiskelijoita monista Euroopan maista, mm. Norjasta, Ruotsista, Saksasta ja Britanniasta. Kurssit olivat mielestämme todella tehokkaita ja innostavia. Varsinkin puhuminen espanjaksi alkoi nopeasti sujua paremmin. Huomasimme, että kielikoulu on erinomainen tapa viettää aktiivista lomaa. Päätimmekin tulla vielä kahdeksi viikoksi kurssille maaliskuussa ennen lentoa kotiin.

Asuimme koulun asuntolassa, tyypillisessä opiskelija-asunnossa mukavasti lähellä koulua (koulumme sijaitsi aivan Las Canterasin hiekkarannan tuntumassa). Majoitus oli todella edullinen, ja pakettiin kuului puolihoito. Emäntämme oli maanmainio Soraya, joka emännöi keittiötään kuin suuren luokan taiteilija. Hän tarjosi meille perinteistä kanarialaista kotiruokaa, joka oli herkullista ja monipuolista. Ateriahetket olivat myös erinomaisia hetkiä keskustella erimaalaisten opiskelijoiden kanssa.

Ennakkokuvamme Las Palmasista oli lähinnä Irwinin laulun mukainen. Totuus on kuitenkin tänä päivänä toisenlainen: puolen miljoonan asukkaan kaupunki ei ole enää rähjäturistien lomapaikka. Suuri osa turismista on siirtynyt saaren etelärannikolle Playa del Inglesiin, Maspalomasiin ja Puerto Ricoon, koska sää on siellä lämpimämpi ja aurinkoisempi. Tosin Las Palmasissa näyttää olevan suuri suomalaisten eläkeläisten yhteisö. Heitä näkyi ja kuului kaikkialla. (Timon toteamus: kaupunki on palvelutalon esikartano).

Tämän päivän Las Palmas on viehättävä, rauhallinen ja siisti kaupunki. Kilometrien mittaista Las Canterasin hiekkarantaa reunustaa hieno päällystetty promenadi, jonka varrella voi istahtaa terassille katselemaan ohi kulkevaa kirjavaa ihmisvirtaa.

Iltapäivät vietimme tehden pitkiä kävelyjä rannalla tai kaupungilla. Las Palmasissa on kaunis ja tunnelmallinen vanhakaupunki, joka on säilytetty alkuperäisessä asussaan ja jota ei ole pilattu liialla kaupallisuudella. Kahtena iltana kävimme elokuvissa. Espanjassa elokuvat puhutaan päälle espanjaksi, joten yritimme valita elokuviksi aiheeltaan helppoja, jotta pystyisimme niitä seuraamaan. Ensimmäiseksi katsoimme Exoduksen, jonka Raamatusta tuttu tarina teki helpoksi seurata. Toinen elokuva oli mainio lasten elokuva Karhuherra Paddington, joka sopii erinomaisesti myös aikuisille. Oli suorastaan riemastuttavaa huomata, että ymmärsi aika paljon sen (lapsille sovitetusta helposta) kielestä.

Emme oikein olleet osanneet valmistautua Gran Canarian säihin:
Luulimme, että täällä olisi sää kuin Suomen kesässä parhaimmillaan, mutta lämpötila on ollut kuin Suomen viileässä alkukesässä: 17 -19 astetta, tuulista, pilvistä ja välillä sateista. Suomessa pääsee aina lämmittelemään sisälle, mutta täällä sisällä on kylmempää ja kosteampaa kuin ulkona. Koko ajan on siis vähän kylmä. Olemmekin käyneet alennusmyynneissä etsimässä yllemme jotain lämmintä. Toivottavasti sää tästä vähän lämpenee.

Nyt lähdemme siis tutustumaan muihin saariin. Ensimmäisenä vuorossa on turistien suosikki Teneriffa.

2. Teneriffa

Turisteina Teneriffalla Puerto de la Cruz 25.1. – 1.2.2014

Teneriffa on 2 ½ tunnin laivamatkan päässä Gran Canarialta. Se on Kanarian saarten suurin saari, jossa on noin 700 000 asukasta. 1800-luvulta lähtien tänne on tullut eurooppalaisia matkailijoita, ja saari on aina ollut Kanarian ykköskohde. Teneriffan pääkaupunki on Santa Cruz, mutta suosituimmat turistialueet ovat nykyään saaren eteläosassa Playa de las Americas ja Los Cristianos.

Olemme viettäneet viikon saaren länsirannalla Puerto de la Cruzissa, joka on muinoin ollut viehättävä pieni kalastajakylä, mutta joka nykyään on täynnä kylmää talvea pakenevia pohjoiseurooppalaisia eläkeläisiä. Tunsimme olevamme kovin vieraassa ympäristössä, mutta vuokrattuamme auton pääsimme pakenemaan ja tutustumaan koko saareen paremmin.

Saaren tärkein ja vaikuttavin nähtävyys on El Teide, Espanjan korkein vuori (3718m). Sitä ympäröi laaja kansallispuisto, joka on Unescon maailmanperintökohde. Tulivuori on viimeksi purkautunut vuonna 1978, ja tiedemiesten mukaan se saattaa purkautua uudelleen milloin hyvänsä.

Lähelle Teiden huippua pääsee köysiradalla. Huipulle astikin on mahdollisuus kiivetä, mutta nykyään sinne pääsyä rajoitetaan eroosion välttämiseksi. Turistit voivat internetin kautta varata pääsyn huipulle. Me jouduimme tyytymään köysiratakyytiin huipun juurelle, koska ensimmäinen mahdollisuus päästä huipulle asti olisi ollut vasta 5.2.

Kauniiden rantojen lisäksi saarella ei ole El Teiden lisäksi kovin paljon nähtävää, paitsi ehkä Los Gigantesin kallioseinämät. Hyvää ruokaa tarjoavia ravintoloita on runsaasti (hintataso on noin puolet Suomen hinnoista), mutta muuten palveluiden taso on huonompi kuin vaikkapa Gran Canarialla. Esimerkiksi internet-palvelut tuntuvat kymmenen vuoden takaisilta. Kaupunki on muutenkin meille huono valinta: emme viihdy paikassa, jossa on enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita.

Tällä kertaa hotellivalintamme ei ollut parhaimmasta päästä: ikkunan takana harjoitteli kansalaisopiston torvisoittokunta seuraavan viikon fiestaa varten yhteentoista asti joka ilta. Hotellikin oli nähnyt parhaat päivänsä ehkä 50 vuotta sitten.

Sää on edelleen ollut pilvistä ja viileää. On aika uskomatonta, miten näin pienellä saarella voi yhtä aikaa olla useita erilaisia ilmastoja. Kun aamulla lähdimme ajamaan täältä takki päällä, iltapäivällä etelärannikolla ihmiset kulkivat rantavaatteissa hellekelissä. Tänä aamuna lähdimme pilvipoutaisessa säässä bussilla Santa Cruziin. Matkalla satoi rankasti mennen tullen ja perillä taas aurinko paistoi lämpimästi.

Kahden viikon espanjankurssistamme on ollut selvästi hyötyä. Toki tällaisessa turistikeskuksessa tarjoilijat ja muut yleisönpalvelijat tyrkyttävät meille murteellista englantiaan mutta tyrmäämme heidät välittömästi ilmoittamalla, että olemme Espanjassa joten haluamme puhua espanjaa – por favor!

Sunnuntaina jatkamme laivalla matkaamme pienelle La Gomeran saarelle. Sieltä seuraava raportti.

3.La Gomera

Pilviä ja paistetta La Gomera 1.2. – 5.2.2015

La Gomeran pyöreä saari on noin tunnin laivamatkan päässä Teneriffalta. Saaren pinta-ala on 378 neliökilometriä ja sen asukasluku on noin 20000. Rannikkoa hallitsevat jylhät kalliot ja hiekkarantoja on vähän. Saaren keskiosassa on Garajonayn kansallispuisto, jossa on korkeita vuoria ja tiheää metsää. Pieni saari on ilmastoltaan kuin kokonainen manner: samaan aikaan, kun rannikolla paistaa aurinko lempeästi, saattaa keskustan vuorilla riehua myrsky. Tämän saimme itse kokea, kun yritimme lähteä patikkaretkelle kansallispuistoon.

Laivamatkalla La Gomeralle tapasimme kolme erikoisiin asusteisiin pukeutunutta nuorta miestä. Kävi ilmi, että he olivat saksalaisen puuseppäkillan jäseniä, jotka olivat suorittamassa kolmen vuoden ja yhden päivän mittaista vaellusta saavuttaakseen mestaripuusepän arvon. Mukanaan kullakin oli vain nyytti, jossa oli muutama työkalu ja vähän vaatteita.

Rahaa poikien tuli käyttää vaellusaikana äärimmäisen vähän, eikä uusia vaatteita saanut turhaan hankkia. Jos he matkalla saivat työtä, palkaksi tuli vastaanottaa ainoastaan yösija ja ruokaa. Kotikaupunkiaan he eivät saaneet mennä 50 km lähemmäksi.
Tämä perinne on kuulemma vielä käytössä Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ranskassa.

Tunsimme sympatiaa näitä miellyttäviä nuorukaista kohtaan, ja Timo tarjosi heille kympin kullekin ruokarahaksi, minkä he kiitollisia ottivat vastaan – mutta jota he siis eivät kerjänneet.

Saaren lauttasatama on San Sebastianin pienessä kaupungissa (7000 as.). Kaupunki tunnetaan paikkana, jossa Kristoffer Kolumbuksen laivue täydensi varastojaan ennen kuin lähti kohti tuntematonta syyskuussa 1492. Kolumbuksen jalanjälkiä on kaupungissa helppo seurata aina rakennuksesta, jossa hän asui, kirkkoon, jossa hän kävi rukoilemassa siunausta matkalleen.

La Gomera on todellinen patikoitsijoiden paratiisi: hyvin merkittyjä patikkapolkuja on kaikkialla, ja San Sebastianin kaduilla liikkuu enemmän reppuselkäisiä vaeltajia kuin aurinkorantojen helleasuisia turisteja.

Vuokrasimme päiväksi auton ja ehdimme kiertää lähes koko saaren. Ihailimme jylhiä rantamaisemia ja vehreitä laaksoja. Saaren keskiosan korkeat vuoret jäivät meiltä näkemättä, koska tuhannessa metrissä jouduimme myrskypilveen, joka peitti hulppeat maisemat sumuun ja sateeseen. Palattuamme aurinkoiseen San Sebastianiin kuulimme, että viime vuonna samalla alueella oli satanut lunta.

La Gomeralla on yksi hieno golf-kenttä Tecinan kylässä. Kentän erikoisuutena on, että pelaajat kuljetetaan ylös ykköstiille autolla, ja koko kierros tullaan alaspäin samalla ihaillen upeaa maisemaa. Timon Erkki-setä on kehunut kenttää meille kovasti, joten kävimme sitä kurkistelemassa. Hienolta se näyttikin, emme kuitenkaan tällä kertaa käyneet pelaamassa – ehkä sitten joskus (jos meillä on varaa).

Olimme suunnitelleet patikkaretkeä kansallispuistoon eiliseksi, mutta myrskysää teki suunnitelman mahdottomaksi, ja päätimme tyytyä kävelemään lähitienoilla. Luultavasti se oli hyvä ratkaisu, sillä pilvet peittivät kansallispuiston, mutta aurinko paistoi kirkkaasti San Sebastian ympäristössä. El Teidekin näyttäytyi meille koko komeudessaan naapurisaarelta.

Ihastuimme La Gomeraan. Saari sopii luontoa, rauhaa ja patikointia rakastavien matkailijoiden lomakohteeksi. Pitkiä valkoisia hiekkarantoja ei ole (San Sebastianissa on pari uimarantaa, joissa on kiviä ja mustaa hiekkaa), eikä sää muutenkaan suosi auringonpalvojia – lämpötila oli aika viileä, takki oli tarpeen.

Huomenna siirrymme täältä laivalla seuraavaan kohteeseemme, El Hierron saarelle.

4. El Hierro

Karu ja kaunis El Hierro  5.2. – 9.2.2015.

Kanarian saarten pienimmälle ja lounaisimmalle saarelle, El Hierrolle, on Teneriffan Los Cristianosista vajaan kolmen tunnin laivamatka. La Gomeralta ei ole sinne suoraa yhteyttä, vaan jouduimme tulemaan Teneriffan kautta ja odottamaan viisi tuntia El Hierron lautan lähtöä. Sattuman kautta eräs tuttavapariskuntamme oli lomailemassa Las Americasissa ja saimme sopivan tilaisuuden tavata heidät ja viettää mukava iltapäivä yhdessä lomakeskuksen elämää ihmetellen.

El Hierron pieni pääkaupunki, Valverde, on rakennettu aikanaan merirosvojen pelossa jyrkkään rinteeseen 700 metrin korkeuteen. Satamasta sinne johtaa 9 kilometrin mittainen serpentiinitie. Saapuessamme saarelle oli pilkkopimeää ja lämpötila noin 15 astetta – myös sisällä hotellihuoneessa. Puimme yllemme kaikki mahdolliset vaatteet, kääriydyimme peittojen alle ja nukuimme nenä kuurassa ensimmäisen yön. Yön ankeus hävisi, kun aamulla katsoimme ikkunasta ulos: kaukana alhaalla siinti meri ja edessämme oli jyrkässä rinteessä valkoinen pieni kaupunki, oikeastaan pelkkä kylä.

Valverdessä on kaksi vaihtoehtoa lähteä liikkeelle: kavuta jyrkkää katua ylös ja tulla sitten jyrkästi alas tai päinvastoin. Aamukahvi piti ansaita suorittamalla pieni aamuvoimistelu kiipeämällä ensin kahvilaan. Kun aamiaisen jälkeen lähdimme tutkimaan mahdollisuuksia tutustua saareen, huomasimme tulleemme tänne hyvin hankalaan aikaan. Juuri tänä viikonloppuna saarella oli suuri tapahtuma, vuoristomaraton, ja vieraita oli paljon. Auton vuokraus ei onnistunut, autoja ei yksinkertaisesti ollut vapaana, ja viikonlopun bussiyhteydet olivat olemattomat.

Meillä ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä etsimään patikkareittejä kaupungin ulkopuolelta. Löysimmekin hienon kävelytien, joka kulki kukkuloita ylös ja alas. Muutaman tunnin patikointi aurinkoisissa merimaisemissa sai aikaan hyvän ruokahalun, ja paikalliset herkut maistuivat illalla kylän parhaassa ravintolassa. Kun vielä saimme hotellihuoneeseemme puhuttua sähkölämmittimen, tuntui elämä huomattavasti mukavammalta kuin edellisenä iltana.

Lauantaiaamu valkeni harmaana, kylmänä ja sateisena. Lämpötila toi mieleen Etelä-Amerikan altiplanon ja Patagonian. Haikeudella muistelimme Etelä-Amerikan lämpöisiä alpakanvillaisia puseroita, sellaisia ei täältä löydy. Aamupäivän vietimme huoneessamme lämpöpuhaltimen ääressä lukien ja surfaten netissä. Tunsimme sääliä maratoonareita kohtaan, jotka joutuivat kylmässä ja sateessa juoksemaan vuorenrinteitä ylös ja alas. Leena muisteli erityisesti ikimuistoista Lappeenranta – Viipuri –maratonia, joka juostiin muutaman asteen lämmössä lähes rankkasateessa.

Iltapäivällä sade onneksi taukosi niin, että pääsimme taas vähän patikoimaan – tällä kertaa toiseen suuntaan kaupungista. Kesken matkan alkoi sataa rankasti, ja ystävällinen paikallinen pariskunta (kahden ison koiran kanssa) pelasti meidät jeeppiinsä, toi kaupunkiin ja tarjosi vielä kahvit päälle. Jälleen siunasimme mielessämme vähäistä espanjan kielen taitoamme: oli hienoa pystyä kommunikoimaan näiden mukavien ihmisten kanssa. Muutenkin tässä kaupungissa on saanut harjoitella espanjan kieltä, juuri kukaan ei puhu englantia, mutta kaikki ovat hyvin ystävällisiä ja keskustelevat vieraan kanssa mielellään.

Ainoa kohdallemme sattunut englannin kielen taitoinen on hotellimme isäntä, joka on viettänyt työelämänsä Australiassa. Kuultuaan, että Timokin on puoliksi aussi, ei hän tahdo päästää Timoa ohitseen keskustelematta rasittavuuteen asti Australian asioista. Mutta olemme kiitollisia hänelle, sillä hän sai järjestettyä meille sunnuntaiksi vuokra-auton, ja pääsemme siis tutustumaan saareen tarkemmin.

El Hierrolla on Kanariansaarten suurin keskittymä tulivuoria, viimeinen purkaus tosin tapahtui yli 200 vuotta sitten. Saaren pintaa peittävät yli 500 tulivuoren keilat, ja toiset 300 ovat laavavirran peitossa. Meitä odottivat siis varsin dramaattiset maisemat, kun sunnuntaiaamuna lähdimme kiertämään saarta. Tosin osa maisemista peittyi sumuun ja sateeseen.

Saaren länsipuolella oli aikoinaan valtava kraatteri, jonka toinen reuna luhistui n.50 000 vuotta sitten mereen jättäen jälkeensä hedelmällinen laakson ja valtavan lahden – sekä saaren kahteen osaan jakavan korkean jyrkänteen. Tätä huikeaa maisemaa voi parhaiten ihailla kallion huipulla sijaitsevalta, César Manriquen suunnittelemalta Mirador de la Peñalta.

Ajelimme saaren länsirannikon vulkaanisissa maisemissa länteen Pozo de la Saludiin ja palasimme saarta jakavan entisen kraatterin harjalla kiemurtelevaa kapeaa tietä pitkin. Kuvittelimme ehtivämme kiertää pienen saaren melko tarkkaan yhden päivän aikana, mutta mutkaiset tiet ja huono sää hidastivat matkaa, ja paljon jäi vielä näkemättä.

Kiertoajelumme aikana panimme merkille saaren lukuisat, hyvinmerkityt senderot, vaellusreitit. Senderoita on La Gomerallakin paljon, mutta täällä korkeuserot ovat vähäisempiä ja maisemat avarampia kuin La Gomeralta, minkä takia vaeltaminen on vielä mukavampaa. Päätimmekin joskus tulla tänne kunnon varusteet mukanamme patikoimaan. Sään suhteen parempi vuodenaika olisi touko- kesäkuussa: 12 asteen lämpötila ei innosta oleiluun, etenkin kun saarella sisä- ja ulkolämpötilat ovat usein samoja.

Vuonna 2000 UNESCO nimesi El Hierron ja sen lähivedet suojelualueeksi. Kaikki merenelävät kuuluvat suojeluksen piiriin. Tämä yhdistettynä alueen dramaattisiin vedenalaisiin muotoihin, tekee siitä myös mahtavan sukelluskohteen.

Aktiiviselle matkailijalle saari tarjoaa paljon, mutta hiekkarantojen ystävälle täällä ei ole kuin muutama musta hiekkaranta ja laavakivisiä merialtaita.

Saari ei meitä ole paljon hellinyt sään suhteen, mutta saimme sentään yhden osittain aurinkoisen päivän ja paljon hyviä valokuvia ja muistoja. Huomenna jatkamme La Palman saarelle, tällä kertaa lentäen, koska laivayhteydet näiden kahden saaren välillä ovat kovin hankalat. Sieltä seuraava raportti.

5. La Palma

Vehreä ja vauras La Palma 9.2 – 13.2.2015

La Palma on Kanariansaarista luoteisin. Sen pinta-ala on 725 neliökilometriä ja asukasmäärä on n. 82000. Saaren pinnanmuodot ovat poikkeuksellisia. Korkein huippu, Roque de Muchachos on 2423 metriä merenpinnan yläpuolella. Siksi La Palma onkin pinta-alaansa nähden maailman jyrkin saari.

Saarella on myös kaikista tulivuoriperäisistä Kanariansaarista eniten tulivuorenpurkauksia. Viimeksi purkautui eteläinen Teneguia vuonna 1971. Maanpinnan alapuolella on edelleen havaittavissa erittäin korkeita lämpötiloja.

La Palma on saanut kaksikin lempinimeä: La Isla Bonita (Kaunis saari) ja La Isla Verde (Vihreä saari). Kaunis ja vehreä se onkin. Jos El Hierroa vertaisi raskasta työtä tehneeseen ja ankaran elämän karaisemaan vanhaan mieheen, La Palma olisi parhaassa hedelmällisyysiässään oleva kukoistava nuori nainen. Sen jyrkät rantatöyräät ovat kukkien ja rehevän vihreän kasvillisuuden peitossa. Myös banaaniviljelmiä on kaikkialla. Tulivuoren rinteillä kasvaa viiniköynnöksiä, joiden rypäleet antavat viinille oman erityisen arominsa.

Tulimme El Hierrolta La Palmalle lentäen, koska suoraa laivayhteyttä ei ollut, ja merimatkaan olisi mennyt liikaa aikaa. Jo lentokentällä huomasimme ensimmäisen eron El Hierroon: lentokenttä oli vilkas, ja tilauslentoja Euroopasta laskeutui ja nousi. Olimme siis turistisaarella. Myöhemmin totesimme, että nimenomaan saksalaiset turistit olivat vallanneet saaren. Saksan kieli kaikui kaikkialla, ja ravintoloissa oli helpompi löytää saksankielinen ruokalista kuin espanjankielinen.

Ensimmäinen päivämme saarella oli yhtä kylmä kuin El Hierrollakin (n. 13 astetta), ja lisäksi satoi. Lähdimme tutustumaan pääkaupunkiin, Santa Cruz de la Palmaan sateenvarjo suojanamme. Santa Cruz on viehättävä pieni kaupunki, jossa on paljon kauniita vanhoja rakennuksia ja kapeita katuja. Se oli renessanssiaikaan Espanjan laajan valtakunnan kolmanneksi tärkein satamakaupunki.

Santa Cruzin länsipuolella on pieni vuorenrinteeseen rakennettu kylä nimeltä Las Nieves. Kylän keskellä on pieni kappeli, Real Santuario de Nuestra Senora de las Nieves (Lumien Neitsyt Marian kappeli ). Kappelissa on arvostettu 1300 – luvulla tehty Lumien Neitsyen terrakottapatsas, joka kuvaa muinaista ihmettä: 300-luvulla Roomassa satoi lunta elokuussa ja Neitsyt Maria ilmestyi asukkaille. Tapahtumaa juhlitaan joka vuosi 5. elokuuta, ja joka viides vuosi (mm. tänä vuonna) patsas kannetaan Santa Cruziin kulkueessa, jonka nimi on Neitsyen laskeutuminen.

Toisena päivänä vuokrasimme auton pariksi päiväksi voidakseen tutkia saarta paremmin. Saarella on jyrkkien vuorten vuoksi vain kaksi pääntietä , eteläinen ja pohjoinen. Aloitimme pohjoisreitistä. Kilometrejä ei saarella saa kokoon paljon, mutta aikaa kuluu mutkien kiertämiseen paljon enemmän kuin nelostiellä Suomessa. Myös kuvaukselliset maisemat vaativat aikaa, kun vähän väliä on pysähdyttävä ottamaan valokuvia.

Itärannikolla hieman San Andresin kylästä sisämaahan on Kanarian saarten suurin metsä Bosque de Los Tiles, joka on UNESCON suojeluksessa biosfäärisäästiönä. Siellä on hienoja patikkapolkuja varsin vaikuttavassa ympäristössä.

Pohjoisrannikolla poikkesimme syrjäiseen Santo Domingo de Garafian kylään. Siellä söimme lounaaksi paikallista erikoisuutta, uunissa paistettua vuohenjuustoa, joka narisi mukavasti hieman Lapin leipäjuuston tapaan ja maistui nälkäisen matkalaisen suussa herkulliselta.

Päätimme ensimmäisen päivän kierroksen ajamalla jyrkästi ylös kiemurtelevaa vuoristotietä Caldera de Taburienten kansallispuistoon. Puiston sydämessä olevan kraatterimaisen kalderan laajuus on 4690 hehtaaria, syvyys 1500 m ja halkaisija 10 km. Ikää kalderalla on noin 400 000 vuotta. Kansallispuiston korkein kohta on Roque de Los Muchachos (2426 m). Kalderan reunoilta on kirkkaalla säällä varsin dramaattiset näköalat alaspäin, valitettavasti vain usein pilvet peittävät maiseman. Me onnistuimme ajamaan ylös melko kirkkaassa kelissä, mutta ylhäällä sukelsimme niin paksuun pilveen, ettei tietä juuri näkynyt. Tiesimme vasemmalla puolella olevan jyrkän putouksen ja oikealta puolelta saattavan vyöryä kiviä päällemme. Onneksi selvisimme kuitenkin turvallisesti alas.

Seuraavana päivänä suuntasimme länteen Santa Cruzista. Aluksi tie sukeltaa pitkään tunneliin, joka lävistää saaren keskiosaa halkovan vuoristoisen harjanteen. Ohitimme Taburienten kansallispuiston etelästä ja saavuimme viehättävään pieneen El Pason kaupunkiin. Kaupungissa on silkkimuseo, jossa tiesimme espanjan opettajamme Anan äidin työskentelevän. Kävimme häntä tervehtimässä, ja samalla saimme seurata silkinkutojien työskentelyä museossa.

Ennen kuin käännyimme saaren eteläiseen päähän vievälle tielle, ajoimme serpentiinitietä ylös El Timen näköalapaikalle, jossa lounastimme samalla ihaillen huikeaa maisemaa alas repeämälaaksoon.

Matkalla etelään, viineistään kuuluisaan Fuencalienteen, tie kiemurtelee halki vehreän kasvillisuuden peittämien kukkuloiden. Maiseman halkaisee siellä täällä ylhäältä muinaisuudessa valunut laavavirta.

Tulivuori San Antonio purkautui vuonna 1677 peittäen maan paksuun laavakerrokseen. Viljelijät onnistuivat kehittämään menetelmän, jolla he saivat viiniköynnökset kukoistamaan karuissa oloissa ja välttämään myös Euroopan viininviljelyksiä tuhonneet viinikirvat. Vanhojen tulivuoren rinteillä kukoistavat nykyään viinitilat.

Aivan etelässä kävimme San Antonio -tulivuoren reunalla kurkistamassa kraatteriin. San Antonion purkaus yli 300 vuotta sitten sai aikaan valtavaa tuhoa. Sen eteläpuolella on tulivuori Teneguia, joka purkautui 1971. Se purkaus ei onneksi aiheuttanut ihmishenkiä menetyksiä.

Kaunis saari, La Palma, on täynnä vaikuttavia maisemia, hienoja patikkapolkuja ja paljon katsottavaa – mutta myös paljon turisteja. Hiljainen ja avara El Hierro kiehtoi kuitenkin meitä enemmän.

6. Lanzarote

Musta ja valkea Lanzarote 13.2. – 19.2.2015

Lanzarote on Kanarian saarten neljänneksi suurin saari, jonka pinta-ala on 805 neliökilometriä ja asukasluku 86 000. Sen kuunmaisemassa on yli 300 tulivuorta, joiden tuhka antaa saarelle oman tumman väriskaalansa. Saari on 60 km pitkä ja 20 km leveä, ja se on julistettu Unescon biosfäärisäästiöksi kokonaisuudessaan.

Lanzarote on mielestämme hyvä esimerkki paikasta, jossa ihminen on ottanut hienosti maiseman haltuunsa. Tästä kiitos kuuluu maailmankuululle saarelta kotoisin olevalle taiteilijalle, César Manriquelle (1919 – 1992). Manriquen mielestä hänen tärkein taideteoksensa on Lanzaroten saari. Hänen kättensä jälki näkyykin kaikkialla saaren arkkitehtuurissa. Manriquen tavaramerkkejä ovat valkeaksi kalkitut seinät, yksinkertaisuus, luonnonmateriaalit ja vesielementtien käyttö. Hän pyrki siihen, että matkailupalvelut sopisivat saaren luonteeseen. Hänen ansiostaan Lanzaroten rakennuskanta on matalaa ja yhtenäistä edelleen, ja hieno mustan ja valkean kontrasti on läsnä kaikkialla.

Manrique on luonut saarelle lukuisten hotelli- ja asuinrakennusten lisäksi monia erikoisia nähtävyyksiä, joita turistit jonottavat katsomaan. Ensimmäisenä on tietysti mainittava taiteilijan kotitalo Fundación César Manrique, joka sijaitsee lähellä saaren pääkaupunkia Arrecifeä. Se on rakennettu vuoden 1730 tulivuorenpurkauksessa valuneen laavavirran päälle. Alimman kerroksen huoneet on rakennettu viiteen laavasta muodostuneeseen ilmakuplaan. Talo on kokonaan mustavalkoinen ja hyvin vaikuttava. Manrique asui siinä vuodesta 1968 kuolemaansa asti 1992.

Arreciffessä on myös 1700-luvulla rakennettu linnoitus Castillo de San José, jonne Manrique suunnitteli pienen mutta vaikuttavan nykytaiteen museon. Siellä on Manriquen omien töiden lisäksi esimerkiksi Picasson ja Mirón töitä.

Saaren pohjoispäässä on Manriquen suunnittelema, jyrkkään vuorenseinämään koverrettu Mirador del Río, josta on päätäpyörryttävät maisemat alas Graciosan saarelle. Sitä pidetään Kanariansaarten, ehkä koko Espanjan, upeimpana miradorina (näköalapaikkana).

Manriquen kädenjälkiä voi ihailla myös esimerkiksi vuonna 1966 avatussa Jameos del Aguan luolassa, joka on rakennettu laavatunneliin. La Corona -tulivuori puhkaisi purkautuessaan 1730-luvulla seitsemän kilometrin mittaisen, maailman pisimmän, laavatunnelin, johon Jameos del Aguan lisäksi pääsee tutustumaan myös Cueva de Los Verdesin (”vihreä luola”) luolissa. Noin kilometrin päässä luolassa kävelijää odottaa konserttisali. Piano on kuljetettu sinne kapean käytävän läpi osina.

Asuimme saaren pienessä pääkaupungissa Arreciffessä. Se on rauhallinen satamakaupunki, jossa ei ole paljon turisteja. Arrecifen yhdistää saaren tärkeimpään turistikeskukseen Puerto del Carmeniin 15 kilometrin pituinen leveä, rantoja myötäilevä kevyen liikenteen väylä, joka on ihanteellinen lenkkeilijöille ja pyöräilijöille. Saari on muutenkin pyöräilijöiden paratiisi: tiet ovat hyväkuntoisia, pahimmat mäet voi välttää ja välimatkat ovat sopivan mittaisia. Kuntopyöräilijöitä olikin runsaasti liikkeellä.

Satuimme tulemaan Arrecifeen karnevaaliaikaan, ja saimme oivan tilaisuuden tutustua tähän perinteeseen. Karnevaali kestää useita päiviä. Se alkaa lasten karnevaalipäivänä ja päättyy ”sardiinin hautajaisiin” ja ilotulitukseen. Paikallisille ihmisille karnevaali näytti olevan hyvin tärkeä. Pukuja ja asusteita oli selvästi suunniteltu kuukausia, ja juhlimassa oli mukana koko suku. Juhlia jaksettiin täysin rinnoin monena päivänä (ja yönäkin). Viiniäkin juotiin, mutta huomattavasti siistimmin kuin Suomessa vappuna. Juhlien jälkeisenä aamuna kadut oli jo ehditty siivota puhtaaksi. – Suomalaistenkin sietäisi ottaa mallia täkäläisten juhlimistavoista!

Saaren ehkä vaikuttavin kohde on Timanfayan kansallispuisto, jonka sisällä on alue nimeltä Montañas del Fuego (tulivuoret). Vulkaaninen alue syntyi 1730 -luvulla, jolloin vuori oli aktiivinen lähes kuuden vuoden ajan. 11 kylää hautautui laavaan ikuisiksi ajoiksi. Alueella on edelleen aktiivista toimintaa. Lämpötila on jo kymmenen metrin syvyydessä 600 astetta ja saattaa olla maan pinnassakin paikoin 120 astetta. Kansallispuistossa ei saa liikkua itsenäisesti, vaan bussit kuljettavat turisteja pitkin Timanfayan mustia ja punaisia rinteitä. Bussin ikkunasta voi katsella dramaattista näkymää, maailmanlopun (tai alun) maisemaa.

Tarkoituksemme oli tämän matkan aikana käydä kaikilla Kanarian asutuilla saarilla. Emme kuitenkaan onnistuneet käymään Lanzaroten pohjoispuolella olevalla pienellä Graciosan saarella, koska pettymykseksemme kovan tuulen takia lautat eivät kulkeneet pienestä Orzolan satamakylästä sinä päivänä, kun olimme aikoneet saarelle mennä. Graciosan saarella on pieni kylä, mutta ei turismia. Eräs taksikuski sanoi, että kun on käynyt Graciosalla, ei enää muille saarille haluakaan. No, se jää nähtäväksi seuraavalla kerralla.

Sää on Lanzarotella ollut hieman lämpimämpi kuin muilla saarilla, mutta hyvin oikukas. Kuuma auringonpaiste, viileä tuuli ja sadekuurot ovat vaihdelleet useasti samana päivänä, joten oikea sään mukainen pukeutuminen on ollut vaikeaa. Yleensä ottaen jatkuvasti on tuullut kovaa. Tarkoituksenamme oli käväistä Lanzaroten kyljessä kököttävällä piskuisella Graciosan saarella mutta kovan merenkäynnin vuoksi saarelle ei sinä päivänä päässyt. Näin haaveemme käynnistä kaikilla Kanarian saarilla ei ihan toteutunut tällä reissulla..

7. Fuerteventura

Fuerteventura – tuulten tyyssija 19.2. – 22.2.2015.

Fuerteventura on Kanariansaarten toiseksi suurin saari, mutta se on karu, hyvin tuulinen ja harvaan asuttu. Se on todennäköisesti saanut nimensäkin siellä lähes aina vallitsevasta kovasta tuulesta (viento fuerte = kova tuuli). Saari on luonteeltaan askeettinen aavikkosaari, jossa on enimmäkseen hiekkadyynejä, kuivia kukkuloita ja vanhoja tulivuoria. Tuuli on lennättänyt dyynien hiekan vain 115 kilometrin päässä olevasta Saharan autiomaasta. Tuuli on tuonut Fuerteventuralle myös onnea, sillä matkailun lisääntyessä saaresta on tullut yksi maailman johtavista purjelautailukeskuksista.

Fuerteventuran pohjoisosassa sijaitsevaan Corralejon kaupunkiin on Lanzarotelta vain 40 minuutin laivamatka. Dramaattisen ja kauniin Lanzaroten jälkeen Fuerteventura vaikuttaa yksitoikkoiselta, Corralejo jopa rumalta ja ikävältä. Turistit on sijoitettu jättihotelleihin ja turistigettoihin, joissa ei paikallisia asukkaita näy muuten kuin palveluammateissa. Espanjan kieltä ei juuri kuule, enimmäkseen saksaa ja spanglishia (huonoa englantia). Olemme yrittäneet parhaamme mukaan välttää tällaisia paikkoja, mutta nyt jouduimme sellaiseen.

Hotellimme oli varmaankin ollut luksusta 40 vuotta sitten, mutta vuosien varrella loisto oli karissut – mikään ei toiminut. Iloinen vastaanottovirkailija, jota kutsuimme vikkelävilleksi, lupasi auliisti järjestää kaiken – sitten joskus. Lähes kaikki muut vieraat olivat englantilaisia all inclusive-asiakkaita, jotka pekoni-papu-muna-makkara-marmeladi-aamiaisten ja oluella alas huuhdeltujen, transrasvalla kyllästettyjen illallisten välissä yrittivät epätoivoisesti hankkia rusketuksen ennen kotiinpaluuta.

Hotellissa tapasimme mukavan hollantilaisen pariskunnan, jonka kanssa tutkimme päivän saaren maisemia vuokra-autollamme. (Aitoon hollantilaistyyliin he eivät tietenkään pyytäneet osallistua bensakuluihin.) Söimme heidän kanssaan myös hienon (ja varmaan matkan kalleimman) kalaillallisen läheisen turistikylän portugalilaisessa ravintolassa fado – musiikkia kuunnellen.

Fuerteventuralla on kovin vähän nähtävää Lanzaroteen verrattuna. Viehättävin paikka saarella on mielestämme sisämaassa sijaitseva Betancurian kaupunki. Kaupunki on kuin vehreä keidas erämaassa, koska pohjavesi on täällä tarpeeksi korkealla kaupungin tarpeisiin. Betancuriasta tuli 1400-luvulla saaren pääkaupunki (nykyinen pääkaupunki on Puerto del Rosario), koska arveltiin ympäröivien vuorten suojaavan sitä merirosvoilta. Ryöstelevät berberit kuitenkin tulivat vuorten yli 1539 ja tuhosivat tuomiokirkon. 1600-luvulla rakennettu uusi kirkkokin on näkemisen arvoinen.

Espanjan talouskriisi näkyy tällä saarella paremmin kuin muilla saarilla. Keskeneräisiä rakennusprojekteja, kokonaisia hotellikaupunkien luurankoja, näkyi kaikkialla. Fuerteventura on köyhin kaikista Kanariansaarista, ja viime vuosina lisääntynyt turismi on herättänyt toiveita paremmasta tulevaisuudesta ehkä liikaakin.

Vietimme saarella vain kolme päivää, mikä riitti meille hyvin. Fuerteventura on erinomainen lomapaikka niille, jotka haluavat lojua hiekkarannalla tai harrastaa erilaisia vesiurheilulajeja. Hyvät pyörätiet ja tasainen maasto tekevät siitä myös oivan pyöräilysaaren – kova tuuli tosin saattaa paiskata pyöräilijän tieltä. Meidän aikanamme sää oli kuitenkin niin viileä, että vain tosiauringonottajat viihtyivät rannalla.

Jatkoimme matkaa Las Palmasiin, jonne on noin kahden ja puolen tunnin laivamatka. Siellä meitä odotti tuttu kielikoulu ja kolme viikkoa intensiivistä opiskelua ennen kotimatkaa.

Gran Canaria (jatkoa.)

Las Palmas ja Agaete – vielä kerran 22.2. – 15.3.2015.

Palasimme Fuerteventuralta espanjan kielen pintojen pariin vielä kolmeksi viikoksi tuttuun kielikouluun ja asuimme tutussa opiskelija-asuntolassa Las Palmasissa. Opintojen edistymisen myötä olimme nyt ylemmällä luokalla, mikä nosti hieman stressitasoa niin, että verbien taivutusmuodot tunkeutuivat välillä uniinkin.

Viihdyimme koulussa edelleen hyvin ja totuimme opiskelurytmiin taas nopeasti. Ainoana riesana olivat kansalaisuudeltaan mainitsemattomat luokkatoverit, jotka hallitsivat ilmatilaa eräällä äänekkäällä germaanisella kielellä heti, kun siihen avautui mahdollisuus. Opimme myös espanjalaisen tavan viettää siestaa lounaan jälkeen. Iltapäivisin teimme pitkiä kävelyretkiä tutkien kaupunkia. Illat menivät sitten läksyjen parissa.

Kanariansaarten talvi on ollut kylmin kahteenkymmeneen vuoteen, minkä olemme saaneet epäonneksemme kokea tällä reissulla. Viimeisten viikkojen aikana lämpötila oli keskimäärin muutaman asteen korkeampi kuin tullessamme tänne tammikuussa. (Yöllä ehkä 15, päivällä 18-22 astetta) Enimmäkseen (muutamaa poikkeuspäivää lukuunottamatta) on ollut harmaata, pilvistä ja tuulista. Hellevaatteita ei ole tarvinnut, shortsit ja uima-asut ovat jääneet repun pohjalle.

Gran Canarialla vallitsee samanlainen oma mikroilmasto kuin muillakin Kanarian saarilla: pohjoisrannikolla (kuten Las Palmasissa) on usein kylmempää kuin etelässä, jossa ovatkin varsinaiset rantalomakohteet (Maspalomas, Playa del Ingles, Puerto Rico). Monet opiskelukaverimme kiirehtivät viikonloppuisin etelään. Me emme kuitenkaan halunneet lähteä katsomaan turistigettojen elämää, vaan viihdyimme hyvin Las Palmasissa ja sen ympäristössä.

Puerto de las Nieves 15. – 18.3.2015

Kielikurssin päättymisen ja paluulennon väliin jäi muutama päivä, jotka vietimme meille tutun Agaeten pikkukaupungin kalastajasatamassa Puerto de las Nievesissä. Onneksemme saimme matkamme lopuksi nauttia täydellisistä kesäpäivistä patikoimalla Agaeten vehreässä laaksossa ja vähän sitä ympäröivillä vuorillakin ja ihailla auringon laskua naapurisaaren Teneriffan ja El Teiden horisontin taakse.

Kaksi ja puoli kuukautta olemme nyt viettäneet Kanariansaaria tutkien. Suunnitelmamme oli käydä kaikilla asutuilla saarilla, ja onnistuimme siinä aika hyvin. Ainoastaan Graciosalle emme päässeet, koska myrskytuulen takia laivat eivät kulkeneet. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka erilaisia kaikki saaret ovat. Las Palmasin kaupunki oli meille positiivinen yllätys: noin Helsingin kokoinen kaupunki on paljon muutakin kuin suuri turistikylä. Itse asiassa turisteja ei paljon huomaa muualla kuin Las Canterasin rantabulevardilla. Muuten kaupunki on kuin mikä tahansa suurehko kaupunki. Paitsi että se on erittäin siisti ja rauhallinen.

Jos haluaa pysyä poissa turistien maailmasta ja löytää jotain aitoa ja rauhallista, kannattaa mennä El Hierrolle tai La Gomeralle. Jos rakastaa hiekkarantoja ja vesiurheilua, on Fuerteventura oikea paikka. Me ihastuimme erityisesti Lanzaroteen sen omalaatuisen mustavalkoisen arkkitehtuurin ja vulkaanisen luonnon takia.

Näyttäisi siltä, että Espanjan talousongelmat eivät näy Kanarialla yhtä selvästi kuin manner-Espanjassa. Hylättyjä rakennustyömaita näkyy mm. Fuerteventuralla, ja Las Palmasin rannoilla maleksii paljon toimettomia nuoria. Ilmapiiri on täällä kuitenkin myönteinen ja ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta kuin vaikkapa Madridin katukuvassa. Eräinä syinä ovat varmaan saarelaisten sisäinen yhteenkuuluvuus ja ihmisten keskinäinen huolenpito, kunnioitus ja perusystävällisyys toisiaan kohtaan. Päinvastoin kuin Suomessa, tuntemattomien tervehtiminen pikku hymyn kera kuuluu täällä jokapäiväiseen elämään.

Joka tapauksessa kotiin on jälleen hauska palata, ja mieli on täynnä mukavia muistoja. Espanjan kielen opiskelua aiomme kyllä jatkaa, ja uusia matkasuunnitelmiakin on jo mielessä. Pysykää kuulolla!

#################################################

Tandemilla Virossa 2015

Tallinna-Hiidenmaa-Saarenmaa-Muhu-Pärnu 19.-25.8.2015

Olemme tehneet pitkiäkin reissuja Cannondale-tandemillamme, esim. Gotlannin kierto ja 300 km pituinen Vätternrundanin pyöräilytapahtuma, missä kierretään Vättern-järvi yhden vuorokauden aikana (aikamme 14 tuntia). Nyt suuntasimme viikoksi läntiseen Viroon, missä meitä houkutteli mm. tasainen maasto ja kiinnostavat saaret. Tavarat pakkasimme peräkärryyn ja yhdistelmä-ajoneuvomme saikin paljon huomiota matkan varrella.

19.8.2015 Eesti Eesti Eesti kaipaan sinne p..keleesti lauloi Juice, ja sinne mekin suuntaamme. Tänään laivalla Tallinnaan, junalla Riisipereen ja lopuksi pyörällä Haapsaluun.

20.8 Haapsalu
Eilen taivalsimme Tammisalosta Haapsaluun tandemilla, laivalla, junalla ja taas tandemilla. Junamatka 1 tunti oli lähes ilmainen ja pölyinen pyörätie 53 km aluksi kiinnostava, sitten puuduttavan tylsä: luotisuora baana läpi pöpelikön. Ristin muistomerkki veti hiljaiseksi; asemalta kuljetettiin 3000 virolaista nääntymään Siperiaan. Haapsalusta löytyy ajan patinoimia asumuksia ja menneiden aikojen loistoa. Tsaari Aleksanteri III vietti täällä kesiään. Haapsalu on kuin Viron Hanko vanhoine huviloineen mutta meren lahteen on ilmeisesti virrannut muutakin kuin sadevettä. Kelit suosivat ja tänään poljemme Hiidenmaan maisemissa..

20.8 (jatkuu) Leisi
Tänään pyöräilimme Haapsalusta Röhukulaan ja sieltä siirryimme laivalla Hiidenmaalle. Poljimme halki saaren eteläosan Sörun satamaan ja jatkoimme laivalla Saarenmaalle. Matkan varrelle osui pari mukavaa kylää mutta enimmät Hiidenmaan nähtävyydet jäivät seuraavaan vierailuun, jonka teemme autolla – pyöräretkelle siellä on liian paljon pitkiä, mielenkiinnottomia välimatkoja. Nyt ihailemme Leisin kylän idyllistä iltaa ja huomenna poljemme Kuressaareen.

Hiidenmaalla ja Saarenmaalla talot ja pihapiirit tuntuvat kilpailevan siisteydellään. Suurikin pihanurmi on kuin golfviheriö, rakennukset ovat hyvässä maalissa ja kaikkea ympäröi kaunis aita. Poikkeuksia toki löytyy mutta usein ajan patina vain lisää talojen viehättävyyttä. Oma lukunsa ovat neuvostoajan tiilihirvitykset ja kolhoosien jäänteet, jotka törröttävät maisemassa kuin lahonneet torahampaat.

21.8 Kuressaari
Tänään pyöräilimme hienossa kelissä 54 km Leisistä Kuressaareen, välillä metsässä, välillä viljavien peltojen keskellä. Siistejä taloja parturoituine pihoineen ja paljon ränsistyneitä kolhoosirakennuksia. Ei ylä- eikä alamäkiä mutta välillä oli pakko venytellä koipia. Anglan tuulimyllyt olivat upea näky. Kuressaari on viehättävä kaupunki ja hintataso kohtuullinen: italialainen illallinen kahdelle juomineen ja jälkiruokineen maksoi alle 40 e.

23.8 Muhu
Tänään etenimme 90 km hienossa kelissä. Eilisen lepopäivän ja hieronnan jälkeen tuntui, että matkaa olisi voitu tehdä toinen mokoma. Majapaikkamme isännän itse panema olut maistui taivaalliselta ja hänen ampumansa villisika vielä – jos mahdollista – paremmalta. Villisian lihaan liittyy aina trikiinivaara mutta tämä liha oli ilmeisesti asiantuntijan tarkastamaa ja hyväksymää. Huomenna päämääränä Pärnu.

24.8 Pärnu
Eilinen urakka tuntui kintereissä ja 75 km oli tänään ihan riittävä pituus reissumme viimeiselle etapille. Kaupunki on kaunis ainakin näin kesäkelillä ja terassit täynnä turisteja. Humalaisiakin näkyi ja kuului. Paikallinen ressukka esitti omintakeista yksinlaulua kävelykadulla kunnes poliisi korjasi hänet talteen. Huomenna junalla, laivalla ja vähän vielä pyörälläkin kotiin.

Pyöräily Viron mantereella ja saarilla – perskohtaisia kokemuksia:

Ei laaksoa ei kukkulaa, vain baana edess’ aukeaa… Ei myöskään kahviloita ym. taukopaikkoja kuten Suomessa. Kartassa on kylä mutta kylässä ei ole palveluja. Asfaltti on sileää, liikenne hiljaista ja autoilijat antavat pyörille reilusti tilaa. Metsiä, pusikoita ja peltoja, jokunen kirkko, kartano, tuulimylly tai vanha maatalo, mutta melko vähän nähtävyyksiä jos vanhoja kolhooseja ei lasketa.

Polkeminen on helppoa mutta hieman turruttavaa kun ei ole ylä- tai alamäkiä – on pakko nousta välillä polkimille ja hapettaa takapuolta. Vastatuuli on täällä hankala vastustaja, kuten huomasimme matkalla Pärnuun. Hiekkateitä kannattaa välttää, pikku pätkänkin jälkeen pyörä ja varusteet ovat kalkkipölyn peitossa ja renkaat vaarassa. Merkityt pyöräilyreitit saattavat tehdä outoja mutkia paikkoihin, missä ei ole mitään. Pyörähuolto Bivarix palvelee Kuressaaressa ja kylpylöissä hierotaan puutuneet pakarat uuteen uskoon.

Palvelut toimivat isoimmissa kaupungeissa mutta melko hymytöntä kansaa ovat nämä virolaiset – ehkä raskas menneisyyden taakka painaa vielä hartioita, eikä muunmaalaisiin osata suhtautua luontevasti. Virossa ajetaan hienoilla autoilla ja kansalaisten käytössä on maailmanluokan tele- ja IT-palvelut, mutta suurten kaupunkien väliin ja niiden sisällekin mahtuu paljon köyhyyttä.

##################################################

Jälleen Kanarialla 2016

Palasimme jatkamaan espanjan opintojamme ja tutustumaan suosikkisaariemme patikointireitteihin.

Patikointia Gran Canarian vuorilla 24.1. – 28.1.2016

Gran Canarian saari kohosi 14 miljoonaa vuotta sitten maapallon sisuksista ryskyen ja tulta syöksyen kohoten keskustastaan lähes kahden kilometrin korkeuteen. Saari muodostuu pääasiassa dramaattisista vuorista, rotkoista ja kanjoneista. Kapea ja matala rannikkokaista tarjoaa varsinkin etelässä turisteille hienoja hiekkarantoja. Nykyään saaren eteläosan rannat ovatkin täysin valjastettu turismille.

”Ikuisen kevään saaren” ilmasto on ihanteellinen: kun Eurooppa hytisee talvella, täällä on mukavan lämmintä eikä kesälläkään ole tukalan kuumaa. Turismi onkin ylivoimaisesti tärkein elinkeino, mutta appelsiineja, banaaneja ja tomaatteja viljellään runsaasti.

Tulimme Gran Canarialle tänäkin vuonna opiskellaksemme espanjaa Las Palmasissa tutussa kielikoulussa. Ennen opiskelun alkua lomailimme neljä päivää tutkimalla saaren jylhää keskustaa, jossa emme edellisellä kerralla käyneet. Asuimme tuhannen metrin korkeudessa Tejedan kylässä. Matkaoppaat mainostavat kylää Kanarian kauneimmaksi, ja varmasti tämä jyrkkäseinäisen kalderan (kraaterilaakson) reunalla sijaitseva valkoinen kylä on ainakin yksi kauneimmista. Jylhä maisema edessä avautuvaan kalderaan ja sen keskustaa hallitsevaan Roque Bentaygaan saa hiljaiseksi.

Tejeda on erinomainen lähtöpiste monille patikointireiteille. Olimme varustautuneet kävelysauvoin ja vaelluskengin, ja ne olivat todella tarpeellisia paikoin jyrkillä ja vaativilla poluilla. Alastulo oli välillä erityisen vaikeaa kun polulla oli irtosoraa ja pyöriviä kiviä. Suomesta löysimme mukaamme erinomaisen Gran Canarian retkeilyoppaan (tekijä saksal. Izabella Gavin); se apunamme löysimme silmiähivelevän kauniita vaellusreittejä vuorten rinteillä ja laaksojen pohjalla ja tutustuimme erilaiseen Kanariaan.

Lomailua Gran Canarian etelärannikolla.

Playa de Cura 28.1 – 31.1.2016

Aluksi kuvakooste väliltä Tejeda – Playa de Cura.

Ennen kielikurssin alkua ehdimme viettää tavanomaisempaa Kanarian-lomaa etelärannikolla. Hotellimme sijaitsi Playa de Curalla, joka on hyvin tyypillinen hotelligetto. Aurinko kuitenkin paistoi ja meri kimalteli hotellihuoneen terassilta, joten muutama päivä sujui mukavasti niinkin.

Yhtenä päivänä ajelimme vuokra-autollamme Maspalomasiin tarkoituksenamme kävellä ”pikku-Saharan” hiekkadyyneillä. Dyynikävely ei kuitenkaan onnistunut kovan tuulen takia – suu ja silmät olivat hetkessä täynnä lentohiekkaa – ja tyydyimme tallustelemaan rantabulevardilla ja ihmettelemään aurinkolomalaisten elämää.

Todellinen helmi etelärannikon enimmäkseen kasvottomien turistirysien joukossa oli Puerto de Mogan, jyrkkään rinteeseen rakennettu vanha kalastajakylä, jota turistit yrittävät kovasti valloittaa (moottoritie Las Palmasista päättyy tänne), mutta jossa voi vielä aistia vanhaa espanjalaista tunnelmaa.

Polkuja ja pikkukaupunkeja

Retki lähikaupunkeihin 4.2.2016

Ahkeran opiskelun lisäksi ehdimme vapaa-aikana retkeillä lähiympäristössä. Yhdessä opiskelukavereidemme kanssa kävimme koulumme järjestämällä retkellä vuorilla sijaitsevissa kuvauksellisissa Vallequillon, San Mateon ja Santa Brigidan pikkukaupungeissa. Vehreässä laaksossa sijaitseva San Mateo on saaren maanviljelykeskus. Sunnuntaisin siellä on suuret markkinat, jotka ruuhkauttavat lähiympäristön tiet. Saarelaiset nimittäin käyvät sieltä hankkimassa tuoreita ja edullisia hedelmiä ja vihanneksia, paikallista juustoa ja makkaroita. Santa Brigidan vanhassa osassa voi ihailla erityisen kauniita kivirakennuksia. Jokaisen kanarialaisen pikkukylän- tai kaupungin tärkein rakennus on tietenkin vanha kirkko, jota täytyy käydä ihailemassa.

Kauniina lauantaiaamuna 6.2. menimme bussilla ja loppumatkan taksilla ylös saaren keskustaan Cruz de Tejedaan, josta lähtee patikkareitti alas Terorin kaupunkiin. Tätä historiallista pyhiinvaellusreittiä käyttivät aikanaan hurskaat maanviljelijät, jotka vaelsivat syrjäisistä vuoristokylistä Terorin ihmeitätekevälle Madonna kuvalle.

Reitin pituus on 11 km ja se laskeutuu alas 1100 metriä. Kotona Tammisalon ja Laajasalon maastoissa tekisimme tällaisen matkan parissa tunnissa, mutta täällä siihen meni viisi tuntia. Opaskirjan mukaan reitti on helppo ja hyväkuntoinen, mutta totuus oli toinen: polut olivat kapeita, kivikkoisia ja paikoin hyvin jyrkkiä. Välillä polku katosi kokonaan, ja luulimme jo eksyneemme, mutta perille kuitenkin löysimme. Alkumatkasta reitti kulki avarissa maisemissa, mutta loppumatkasta kanjonien pohjilla taistelimme tietämme eteenpäin pusikkojen keskellä. Ennen maaliin saapumista ohitimme muutamia kauniita pikkukyliä. Lopulta kuitenkin palkinto odotti: pääsimme ihailemaan ihmeellistä neitsyttä Terorin kirkkoon.

Terorissa nousimme bussiin ja palasimme aika uupuneina Las Palmasiin. Jyrkät laskeutumiset tuntuivat polvissa ja lonkissa vielä monta päivää.

Talvitunnelmia Las Palmasissa 27.2.2016

Takanamme on nyt neljä viikkoa Las Palmasissa – 80 tuntia intensiivistä espanjan kielen opiskelua plus parikymmentä tuntia läksyjen tekoa.Päiviemme rytmi on ollut hyvin säännöllinen: koulutuntien jälkeen olemme tehneet pitkän kävelylenkin kaupungin rannoilla ja palanneet tekemään läksyjä. Sen jälkeen ei päivään ole paljon muuta mahtunutkaan. Viikonloppuisin olemme sitten keränneet voimia seuraavaa viikkoa varten.

Kaksi ensimmäistä viikkoa sää täällä oli aurinkoinen ja leppoisan lämmin.Loppuaikana on ollut hyvin vaihtelevaa. Välillä sade ja tuuli on piiskannut katuja ja villapaitakin on ollut tarpeellinen. Viime viikolla läheisillä vuorilla satoi parikymmentä senttiä lunta ja tiet ovat ruuhkautuneet harvinaista ilmiötä ihmettelevistä saarelaisista.

Huomenna lennämme Kanariansaarten pienimmälle saarelle, El Hierrolle tarkoituksenamme tehdä siellä patikkaretkiä. Saari on hyvä paikka myös harjoitella käytännössä espanjaa, koska siellä ei juuri puhuta muuta kieltä. Sieltä seuraava raportti.

! EL CARNAVAL!

Hasta luego, Las Palmas!

El Hierron monet kasvot

28.2-3.3.2016

Kaukaisin, pienin ja tuntemattomin Kanariansaarista, El Hierro, syöksyi sata miljoonaa vuotta sitten Atlantin valtamerestä kohoten noin kahden kilometrin korkeuteen. 500 000 vuotta sitten tulivuori St.Helenin kraaterista puolet rojahti mereen yli 2000 metrin korkeudesta ja syntyi El Golfo, dramaattisen jyrkänteen reunustama hedelmällinen laakso. Kraaterin romahdus synnytti sata metriä korkean tsunamin, jonka uskotaan vaikuttaneen aina Amerikan mantereella asti.

Vulkaanisella El Hierrolla on noin tuhat tulivuorta, joiden kraatereista viitisensataa ammottaa vielä avonaisina kohti taivasta, tosin jo osittain ruohottuneina. Saaren rannat ovat mustaa laavakivikkoa, ja ja keskiylänkö on paikoin kuin Uusi Seelanti: on vehreitä kukkuloita, havumetsää ja peltoa. Yhtään hiekkarantaa ei ole, mutta laavakivirannoilla on useita ”luonnonkiviuima-altaita”.

Saarella on vain hieman yli 10 000 asukasta, joista 1800 asuu pääkaupunki Valverdessä ( ”yhden hevosen kaupungissa”, kuten eräs englantilainen matkakirjailija kaupunkia kuvasi). Saaren hedelmällisessä vulkaanisessa mullassa ja subtrooppisessa ilmastossa kasvaa paljon hedelmiä ja kasviksia. Totesimme myös saaren oman viinin erinomaiseksi.

Viime vuonna kävimme saarella helmikuun alkupuolella. Sää ei meitä silloin hellinyt, lämpöasteita oli noin 15 ja melkein koko ajan satoi. Katselimme saarta auton ikkunasta, ja panimme merkille mm. monet hienolta näyttävät patikkapolut.

Tänä vuonna meitä onnisti paremmin; aluksi sää oli kylmää ja sumuista mutta poutaista, ja käytimme päivän kiertelemällä saarta autolla. Seuraava päivä olikin kirkas ja aurinkoinen ja kuin tehty patikkaretkeä varten.

Pyhiinvaellus saaren halki 1.3.2016

Aamulla menimme taksilla saaren keskiosaan, El Cruz de los Reyesin ristin juurelle. Tarkoituksena oli seurata pyhiinvaeltajien Camino de la Virgeniä (”Neitsyen reittiä”.) Lähdimme liikkeelle noin 1300 metrin korkeudelta tulivuoren kraaterin reunalta. Lämpötila aamulla oli alle kymmenen astetta, mutta lämpeni nopeasti kävellessämme alaspäin. Patikoimme noin 16 km, ja retken aikana saimme kävellä läpi saaren monipuolisen luonnon mustasta vulkaanisesta maastosta läpi vehreiden peltojen, kukkuloiden ja metsien kohti meren rantaa, jonne laskeuduimme jyrkkää vuorenrinnettä alas. Aikaa kului kuusi tuntia. Viimeisen kolmen kilometrin laskeutumiseen meni kaksi tuntia, mikä kuvaa hyvin laskeutumisreitin hankaluutta. Seuraavana päivänä epätasainen maasto ja jyrkkä lasku tuntuivat kyllä polvissa.

El Hierro on retkeilijän unelmasaari: siellä on dramaattista luontoa, hienoja ja hyvin opastettuja patikkapolkuja, ystävällisiä ihmisiä – ja vähän turisteja. Jos rakastaa hiekkarantoja ja bailaamista, kannattaa mennä esim. Gran Canarialle tai Teneriffalle. Meille El Hierro on Kanarian suosikkisaari.

Komea kävelyretki Gomeralla

La Gomera 3.3. – 7.3.2016

La Gomeran pyöreä saari on noin tunnin laivamatkan päässä Teneriffalta. El Hierrolta sinne pääsee edullisimmin ja nopeimmin lentämällä Teneriffan kautta, koska laivayhteydet saarelle ovat huonot. Saari on pinta-alaltaan 378 neliökilometria ja sen asukasluku on 20 000. Rannikkoa hallitsevat jyrkät kalliot ja hiekkarantoja on vähän. Saaren keskiosassa on Garanjonayn kansallispuisto, jossa on korkeita vuoria ja tiheää metsää. Pieni saari on ilmastoltaan kuin kokonainen manner: samaan aikaan, kun rannikolla paistaa aurinko lempeästi, saattaa keskustan vuorilla riehua myrsky. Tämän saimme itse kokea viime vuonna, kun yritimme lähteä patikkaretkelle kansallispuistoon.

Tänä vuonna meitä onnisti sään suhteen paremmin. Asuimme neljä päivää saaren pääkaupungissa San Sebastianissa. Aurinkoiset päivät mahdollistivat tällä kertaa 23 km pitkän patikkaretken kansallispuistossa. Aamuvarhaisella ajoimme bussilla saaren keskustaan, Pajaritaan. Eväsreppu selässä ja runsaasti juotavaa mukanamme lähdimme suunnistamaan kohti Valle Hermosan pikkukaupunkia. 23 km ei matkana etukäteen tuntunut kovin pitkältä, mutta koska haastava reitti kulki kanjonien reunoja ylös ja alas pitkin kivikkoisia polkuja, aikaa kului enemmän kuin olimme laskeneet, ja loppumatkasta yllätti kiire ehtiä päivän viimeiseen bussiin, joka toi meidät takaisin San Sebastianiin.

Monille La Gomera on Kanarian suosikkisaari. Jylhän kaunis saari se onkin, ja patikoinnista pitävälle paratiisi hyvin merkittyine polkuineen, jotka tosin ovat melko vaativia korkeuserojen takia. Me jatkoimme saarelta matkaa Teneriffalle, mutta voi olla, että vielä palaamme.

Tutuissa maisemissa Teneriffalla

7.3. – 12.3.2016

Teneriffa on vajaan tunnin pituisen laivamatkan päässä Gomeralta. Se on Kanarian saarten suurin saari, jossa on noin 700 000 asukasta. 1800-luvulta lähtien tänne on tullut eurooppalaisia matkailijoita, ja saari on aina ollut Kanarian ykköskohde. Teneriffan pääkaupunki on Santa Cruz, mutta tärkeimmät turistialueet ovat nykyään saaren eteläosassa sijaitsevat Playa de las Americas ja Los Cristobales.

Viime vuonna vuonna vietimme Teneriffalla viikon verran ja asuimme suomalaisten suosikkipaikassa Puerto de la Cruzissa. Tällä kertaa asuimme 1000 metrin korkeudessa saaren etelärinteessä olevassa vanhassa kartanohotellissa. Hotellista oli komeat maisemat alas meren suuntaan ja miljöö oli viihtyisä, mutta palvelujen taso ei yltänyt ihan ulkokuoren tasolle.

Saaren tärkein ja vaikuttavin nähtävyys on El Teide, Espanjan korkein vuori (3718m). Sitä ympäröi laaja kansallispuisto, joka on Unescon maailmanperintökohde. Tulivuori on viimeksi purkautunut vuonna 1978, ja tiedemiesten mukaan se saattaa purkautua uudelleen milloin hyvänsä.

Lähelle Teiden huippua pääsee köysiradalla. Huipulle astikin on mahdollisuus kiivetä, mutta nykyään sinne pääsyä rajoitetaan eroosion välttämiseksi. Tällä kertaa jätimme köysiradan väliin, sen sijaan patikoimme tulivuoriylängön hyviä polkuja ihanteellisissa sääolosuhteissa.

Kauniiden rantojen lisäksi saarella ei ole Teiden lisäksi kovin paljon nähtävää. Los Gigantesin kallioseinämät kannattaa käydä katsomassa samoin Tenan vuoristokylät saaren lounaisosassa. Sieltä löysimme kuvauksellisen Mascan kylän, jonka kaukaisen isosiskon olemme tavanneet Perussa.

Pari viimeistä päivää vietimme saaren kauniissa pääkaupungissa, Santa Cruzissa, joka on ehdottomasti vierailun arvoinen. Se ei ole turistilaumojen suosioissa, koska saaren parhaimmat rannat ovat muualla, mutta siellä on hieno konserttisali, teatteri, taidemuseoita ym. kulttuuritarjontaa. Lisäksi sieltä pääsee nopeasti raitiovaunulla tuhannen metrin korkeudessa sijaitsevaan saaren vanhaan pääkaupunkiin La Lagunaan, jossa kannattaa myös käydä.

Teneriffalta laiva vei meidät parissa tunnissa suoraan takaisin tuttuun pieneen Agaeteen, jossa vietimme viimeiset Kanaria-päivämme patikoiden ennen lentoa kotiin.