Päädyimme tekemään kolmannen maailmanympärimatkan kun vertailimme lentohintoja Australiaan. Halusimme jälleen käydä tervehtimässä Timon äitiä ja vierailla samalla suosikkimaassamme Uudessa Seelannissa. Huomasimme, että edullisia maailmanympärilippuja tarjoavalla Oneworld-allianssilla oli lentoja Amsterdamista Los Angelesiin, Uuteen Seelantiin ja sieltä Australiaan. Ostimme liput, teimme LA:sta mutkan Meksikoon ja Arizonaan ja jatkoimme matkaa Cookin Saarille ja Aucklandiin. Eteläsaaren Christchurchista lensimme Brisbaneen Grandman hemmoteltaviksi. Runsaan kuukauden kuluttua ja pari kiloa painavampina jatkoimme matkaa Hong Kongiin ja lopulta palasimme Finnairin suoralla lennolla Suomeen.
Matkaväsymystä enkelten kaupungissa
Los Angeles 8.1.2014 Friday, January 10, 2014, 08:31 AM
Pitkä ja uuvuttava lento on takana, ja olemme vihdoin perillä Kaliforniassa. Talvinen Los Angeles ei ole helteinen, mutta Suomen pimeän ja märän syksyn jälkeen noin 20-asteinen aurinkoinen sää tuntuu ihanalta.
Jetlag painaa tällä kertaa entistä enemmän. Lento oli raskas: Air New Zealandin kone oli ahtain pitkän matkan kone, missä olemme lentäneet. Lähes 12 tunnin istuminen polvet suussa oli kärsimys. Leenan vieressä istui vatsaongelmista kärsinyt nuori nainen suu oksennuspussissa lähes koko matkan. Hänellä ei todellakaan ollut mukavaa, mutta ei ollut Leenallakaan. Koneessa palvelu kuitenkin pelasi ja ruoka oli sekä riittoisaa että hyvää. Koneen reitti kulki pohjoisen kautta ohi Islannin ja Grönlannin yli, ja ikkunan takana pimeys ja päivävalo ehtivät vaihtua useamman kerran. Ei siis ollut ihme, että perillä vuorokaudenajat olivat sekaisin.
Onnistuimme kuitenkin nukkumaan melko hyvät unet viime yönä, ja tänään jaksoimme lähteä tutkimaan ympäristöä. Hotellimme on Hollywoodin alueella, joten lähiympäristössä on runsaasti mielenkiintoisia kohteita. Helpoin tapa nähdä paljon nopeasti on osallistua opastettuun kiertoajeluun. Kierros vei meidät Hollywood Hillsin ja Beverly Hillsin alueille, joissa asuu runsaasti elokuvamaailman tuttuja nimiä miljoonataloissaan. Oppaamme olikin kovin innostunut esittelemään rautaporttien ja korkeiden aitojen taakse piiloutuneita julkkistaloja.
Beverly Hillsin hienosti hoidettuja puutarhoja ja kukkaloistoa oli pakko ihailla. Prameat rakennukset saivat meidät kyllä pohtimaan, miksi joku haluaa asua valtavassa linnassa, jonka hoitamiseen tarvitaan meksikolaispalvelijoiden armeija ja jonka ulkopuolella parveilee bussilasteittain turisteja ihmettelemässä.
Ylhäältä kukkuloilta pääsi ihailemaan komeaa maisemaa San Fernandon laaksoon ja Los Angelesin Downtownin pilvenpiirtäjiin, jotka häämöttivät savusumun läpi. Kaupunki sijaitsee kukkuloiden keskellä, minkä takia saastunut ilma on suuri ongelma.
Hollywood Boulevard on niin tuttu monista valo- ja elokuvista, että deja vu –ilmiötä ei voinut välttää oppaan kertoessa, kuka teki missä mitäkin tai etsiessään tähtien nimiä ja jalan tai käsien kuvia Graumanin Kiinalaisen teatterin edestä.
Iltapäivällä jetlag iski uudelleen ja ilta on sujunut hyvin rauhallisesti voimia keräten hotellissa. Toivottavasti kunnon yöunien jälkeen huomenna taas jaksamme jatkaa tutkimuksia.
LA 9.1.2014
Seuraavana aamuna uusin voimin lähdimme tutustumaan turistien hyljeksimään Downtowniin (Los Angelesin hallinnolliseen keskustaan ja liike-elämän sydämeen). Metrojuna toi meidät vuonna 1939 valmistuneelle Union Station -asemalle, jonka puhtaana kiiltävät marmorilattiat, odotussalin alkuperäiset nahkanojatuolit ja uskomaton siisteys ihastuttivat meitä. Itse asemarakennus muistutti arkkitehtuuriltaan enemmän kirkkoa kuin rautatieasemaa.
Sää suosi pitkää asfalttikävelyretkeä: lämpötila oli vähän alle 20 astetta ja aurinko pilkotti sopivasti pilvien lomasta, ei ollut kylmä eikä kuuma. Vaikka Downtown ei olekaan turistien suosimaa aluetta (olimme luultavasti ainoita turisteja alueella, me olimme positiivisesti yllättyneitä. Liikenne soljui rauhallisesti leveillä kaduilla, pilvenpiirtäjien sokkeloista löytyi hienoja puistoja suihkulähteineen. Yleisvaikutelma oli hyvin siisti, mutta myös vastakohdat yllättivät: timanttikaupan edessä nukkui asunnoton, loistohotellin viereinen kortteli oli lähes slummia.
Monissa muissakin Amerikan suurkaupungeissa kadun ylittäessä saattaa siirtyä kolmanteen maailmaan ja päinvastoin. Los Angelesin keskustassa on paljon kodittomia; he mm. nukkuvat puistoissa pahveihin koteloituina.
Eniten meitä ihastuttivat muutamat hienot modernia arkkitehtuuria edustavat rakennukset. Yllättävin niistä oli Cathedral of Our Lady of the Angels, v. 2002 valmistunut José Rafael Moneon suunnittelema katolinen pyhättö. Ulkoa se näytti enemmän kirjastolta kuin kirkolta, mutta sisätila oli vaikuttava.
Uskomaton rakennus on Frank Gehryn suunnittelema ja kymmenen vuotta sitten valmistunut Walt Disney Concert Hall. (Gehry suunnitteli myös Bilbaon Guggenheim -museon). Rakennus on LA:n Filharmonisen orkesterin koti, jossa mm. Esa-Pekka Salonen on työskennellyt. Suunnittelijan ajatus on ollut, että rakennus toisi katsojan mieleen laivan, joka täysin purjein suuntaa merelle. Vaikka se ei meille ensimmäisenä laivaa mieleen tuonutkaan, rakennus oli jotenkin lumoava. Vastaavanlaisen voisi kuvitella myös Helsingin Eteläsatamassa vastaanottamassa tulijoita.
Huomisaamuna ennen kukonlaulua jatkamme matkaa Mexico Cityyn, mutta palaamme enkelten kaupunkiin kolmen viikon kuluttua. Ehtinemme vielä tutustua kuuluisiin hiekkarantoihin ennen kuin jatkamme matkaa Cookin Saarille.
Mexico City
12.1.2014Sunday, January 12, 2014, 11:24 AM
Ulkoministeriön sivuilla varoitettiin väkivaltaisuuksista ja esimerkiksi bussiryöstöistä monissa Pohjois-Meksikon osavaltioissa. Päätimme siksi lentää Los Angelesista Mexico Cityyn ja jatkaa sieltä tutkimaan eteläisiä osavaltioita.
Tuloiltamme oli perjantai ja meistä tuntui kuin kaikki 20-miljoonaisen pääkaupungin asukkaat olisivat päättäneet lähteä viettämään viikonloppua vanhaankaupunkiin. Kaduilla soittivat intiaanimuusikot, jazzorkesterit ja posetiivarit sulassa sovussa. Monenlaiset temppujentekijät esittelivät taitojaan uteliaille katsojille. Kaikilla lapsista vaariin tuntui olevan mukavaa uskomattomasta ruuhkasta huolimatta. Kysyimmekin hotellissa, onko nyt jokin erityinen juhlapäivä, mutta kuulemma oli vain ihan tavallinen viikonloppu.
Vanhankaupungin keskusaukio, zókalo, oli vielä jouluasussaan. Onneksi meille, sillä sellaisia jouluvaloja emme ole nähneet missään. Pikkuisen kävi Helsingin Senaatintori mielessä, ehkä sielläkin voitaisiin tehdä jotain enemmän…
Zókalon keskelle oli rakennettu joululomakauden ajaksi luistinrata, joka oli, anteeksi vain pohjoinen naapurimaa, monta kertaa suurempi kuin Los Angelesissa. Vanhankaupungin pääkadulla soi joulumusiikki – ja siellä pyrytti iloisesti keinolunta.
Seuraavana päivänä kävimme päivänvalossa uudelleen tutkimassa zókalon maisemaa hallitsevaa vanhaa katedraalia, jonka rakentaminen on aloitettu 1500-luvulla. Sen vieressä oleva Templo Mayor on rakennettu vanhan azteekkien pyramidin paikalle. Azteekit uskoivat paikan olleen universumin keskusta. Valitettavasti näistä vaikuttavista temppeleistä oli vaikea saada kuvia, koska luistinrataan liittyvät rakennelmat täyttivät koko torin.
Illalla kävelimme vanhaankaupunkiin Garibaldi-aukiolle, jonne Mariachi-soittajat kerääntyvät iltaisin soittamaan ja laulamaan. Mariachi-muusikot ovat komeisiin univormuihin pukeutuneita muusikoita, joilta yleisö voi ostaa lauluja. Muusikot soittavat aukiolla noin kello kahdeksasta lähtien ja meno jatkuu kuulemma kolmeen asti. Tunnelma torilla oli iloinen ja aito – meidän lisäksemme ei muita turisteja juuri näkynyt.
Matkalla Garibaldi-aukiolle eksyimme toiselle pienelle aukiolle, josta kuului rytmikäs rummutus. Aukio oli täynnä väkeä, osa intiaaniasusteissa, ja he tanssivat hurjaa sotatanssia. Pysähdyimme katsomaan, ja Leena olisi halunnut päästä mukaan: tästä voisi tulla seuraava hitti naisten kuntosalille. Ainakin hiki virtaisi.
Ensivaikutelmamme Mexico Citystä on ollut yllättyneen positiivinen: tunnelma on iloinen ja vapaa; missään emme ole nähneet niin paljon rakastavaisia kuin täällä (same sex –pariskuntiakin kävelee käsi kädessä kaikkialla). Kadut ja puistot ovat käsittämättömän siistejä, humalaisia ja kerjäläisiä ei juuri näy, ystävällisen oloisia poliiseja sitäkin enemmän. Opaskirjan mukaan täällä näyttäisi olevan niin paljon nähtävää, että ehkä vietämme täällä koko viikon.
Suurta taidetta ja vallankumouksen historiaa
Thursday, January 16, 2014, 07:12 AM
Mexico City 15.1.2014
”Elämässäni on ollut kaksi suurta onnettomuutta: ensimmäinen oli liikenneonnettomuus, johon jouduin 18-vuotiaana, toinen oli rakastumiseni Diego Riveraan.” Näin kuvaa Frida Kahlo elämäänsä. Hän jättää mainitsematta 8-vuotiaana sairastamansa polion, jonka seurauksena hänen oikea jalkansa jäi surkastuneeksi. Onnettomuudessa hänen selkärankansa murtui kolmesta kohdasta, jalkansa kymmenestä kohdasta ja raitiovaunun kaide lävisti hänen keskivartalonsa. Valtavat tuskat, jatkuvat leikkaukset ja pitkät sairaalassaolot olivat hänen loppuelämänsä kohtalo, ja hän menehtyi alle 50-vuotiaana.
Diego Rivera oli 20 vuotta Fridaa vanhempi ja jo heidän tavatessaan palvottu ja tunnustettu taiteilija. Heidän avioliittonsa oli myrskyisä ja vaikea; he erosivat kerran mutta avioituivat vuoden kuluttua uudelleen. Frida Kahlon taiteessa tuskalliset elämänvaiheet näkyvät selvästi, varsinkin monissa omakuvissa. Elämänsä aikana hänellä oli Meksikossa vain yksi näyttely, mutta tänä päivänä hän on palvottu taiteilija kotimaassaan ja arvostettu kaikkialla maailmassa.
Casa Azul, talo, jossa Frida Kahlo syntyi ja kuoli, on tänä päivänä meksikolaisten pyhiinvaelluskohde ja taiteesta kiinnostuneiden turistien pakollinen käyntikohde. Talo on lähes alkuperäisessä asussaan ja siellä on esillä runsaasti myös Frida Kahlon maalauksia ja muita töitä. Vierailu talossa oli todella vaikuttava kokemus. Siellä saattoi aavistaa hiukan hänen elämänsä tuskasta. Hiljaiseksi sai myös pukeutumispöydällä oleva perinteisesti muotoiltu ruukku: Frida Kahlon tuhkauurna.
Fridan Sinisen talon lähistöllä on toisen traagisen hahmon asumus. Siellä kohtasi kuolemansa Venäjän vallankumouksen arkkitehti, Lev Davidovits Bronstein, eli Leon Trotsky (suom. Lev Trotski).
Trotsky eli maanpaossa yli kymmenen vuotta, jouduttuaan Stalinin epäsuosioon. Saatuaan häädön monesta maasta hän päätyi vaimonsa Natalian kanssa vuonna 1937 Meksikoon, missä hänelle myönnettiin turvapaikka. Meksikossa Trotsky asui ensin Frida Kahlon luona, kunnes erimielisyyksien jälkeen muutti läheiseen taloon, missä hänet vuonna 1940 salamurhattiin. Trotsky ja hänen vaimonsa on haudattu talon puutarhaan ja talo on nykyään museo.
Historia on läsnä Mexico Cityssä
Sunday, January 19, 2014, 06:09 AM
Mexico City 13.1.2014
PLAZA DE LAS TRES CULTURAS (= Kolmen kulttuurin aukio)
Kolmen kulttuurin aukion nimi symboloi Meksikon intiaanisukuisten alkuperäisasukkaiden ja espanjalaisten valtaajien sulautumista nykymeksikolaiseksi mestitsikansaksi. Aukiolla on nähtävissä näiden kolmen eri kulttuurin arkkitehtuuria: atsteekkien Tlatelolco-pyramidit n. 1300-luvulta, 1600-luvulla espanjalaisten rakentama Templo de Santiago ja moderni pilvenpiirtäjä, jossa on yliopistollinen kulttuurikeskus.
Tlatelolco oli aikanaan Meksikon laakson suurin kaupallinen keskus, jonka atsteekit rakensivat Lago de Texcocon saarelle ja joka yhdistettiin pengersillalla Tenochtitlánin seremoniakeskukseen. Cortés voitti atsteekit julmassa taistelussa, ja espanjalaiset rakensivat suuren pyramidin kivistä Templo de Santiagon, katolisen kirkon. Alueella oleva kyltti kuvaa tätä taistelua: ”Tämä ei ollut voitto eikä tappio. Se oli sen mestitsikansan surullinen syntymä, joka on tämän päivän Meksiko”.
Tlatelolco symboloi myös Meksikon moderneja ongelmia. Lokakuun 2. päivänä 1968, Meksikon olympialaisten aattona, aukiolla surmattiin satoja opiskelijoita, jotka osoittivat mieltään poliittista korruptiota ja autoritaarista hallintoa vastaan. Vielä tänä päivänäkin joka vuosi lokakuun 2. päivänä Tlatelolcossa on suuri protestimarssi.
BASILIKA DE GUADALUPE
Tarinan mukaan joulukuussa 1531 intiaanikristitty Juan Diego seisoi Tepeyacin kukkulalla (vanha atsteekkipyhäkkö), ja hänelle ilmestyi kaunis siniseen kullalla koristeltuun kaapuun pukeutunut nainen. Nainen lähetti hänet kertomaan piispalle, että hän oli nähnyt Neitsyt Marian ja että tämä halusi rakennettavan pyhäkön kunniakseen. Piispa ei kuitenkaan uskonut Juania. Tämän jälkeen Neitsyt Maria ilmestyi Juanille useita kertoja. Neljännellä kerralla Neitsyen kuva ihmeellisesti jäi Juanin viittaan, ja lopulta kirkko uskoi tarinaan. Vuosisatojen aikana Guadalupen Neitsyen ansioksi on laskettu monenlaisia ihmeitä, jotka ovat laajasti lisänneet katolisen kirkon suosiota Meksikossa. Vuonna 1737 Neitsyt Maria julistettiin virallisesti Meksikon suojeluspyhimykseksi, ja v. 2002 Juan Diego julistettiin pyhimykseksi.
Vuoden 1700 paikkeilla vanhan pyhäkön tilalle rakennettiin nelitorninen kirkko Basilica de Nuestra Señora de Guadalupe. !970-luvulla huomattiin, että vanhan basilikan perustukset olivat pettäneet ja rakennus alkoi painua. Kirkon viereen rakennettiin uusi pyöreämuotoinen basilika, johon mahtuu yli 40000 ihmistä. Siniviittaista Neitsyt Mariaa esittävä maalaus on sen pyhiinvaelluskohde.
TEOTIHUACÁN
Teotihuacán oli Meksikon luultavasti suurimman muinaisen kuningaskunnan pääkaupunki. Kaupungin asemakaava suunniteltiin ensimmäisellä vuosisadalla AD, suuri Aurinkopyramidi valmistui vuoteen 150 mennessä ja muu osa kaupunkia rakennettiin n. vuosina 250 – 600. Teotihuacànin alue oli kokonaisuudessaan 20 km2, mutta tänä päivänä on nähtävissä noin 2 km2:n suuruinen alue, jolla on mm. kaksi suurta pyramidia, Aurinkopyramidi ja Kuupyramidi.
Aurinkopyramidi on maailman kolmanneksi suurin pyramidi (suurin on Kheopsin pyramidi Egyptissä, toinen Cholulan pyramidi Meksikossa). Sen jokaisen sivun pituus on 222m ja korkeus 70m. 248 askelmaa vie sen huipulle.
Vuosisatoja luhistumisensa jälkeen Teotihuacàn oli Atsteekkien ylimystön pyhiinvaelluskohde, ja vielä nykyäänkin tuhannet New Age –liikkeen kannattajat saapuvat joka vuosi juhlimaan kevätpäivän tasausta maaliskuussa.
Historiallinen Mexico City – Väli-Amerikan Venetsia
Tuesday, January 21, 2014, 07:15 AM
Mexico City 14.1.2014
Tenochticlan-nimisen kaupungin, nykyisen Mexico Cityn, perustivat atsteekit v. 1325. Kaupunki perustettiin Meksikon laaksoon, Texcoco-järven saareen alueelle, joka muodostui ketjusta järviä ja soita. Tarina kertoo, että vaeltavat atsteekit saapuessaan saarelle näkivät kotkan istuvan kaktuksessa pitäen suussaan käärmettä. He tulkitsivat kotkan olevan merkki heidän pääjumalaltaan, että heidän tulisi perustaa paikalle kaupunki. (Myöhemmin Templo Mayor rakennettiin tälle paikalle, jonka uskottiin olevan maailman keskipiste.) Näin perustettiin Tenochticlan, joka parin seuraavan vuosisadan aikana kasvoi ja laajeni. Nykyäänkin Meksikon lipun keskellä on käärmettä suussaan pitävä kotka.
Atsteekit kehittivät alueelle maanviljelyä ja koska alue oli täynnä pieniä järviä ja soita, rakennettiin kanavia kulkuväyliksi. Koko nykyinen Mexico Cityn alue muodostui tällaisesta kanavaverkostosta, josta tänä päivänä on jäljellä eteläisessä osassa kaupunkia sijaitseva Xochimilcon alue. Kanavia on jäljellä 185 kilometriä. Koska alue on ainoa osa atsteekkien rakentamasta kaupungista, joka on säilynyt, se on Unescon maailmanperintökohde.
Tänä päivänä Xochimilco on kaupunkilaisten ja turistien retkikohde, jossa liikutaan koristeellisilla kanavaveneillä. Viikonloppuisin alue on täynnä hulinaa. Kanavilla on satoja veneitä, joissa kulkee perheitä tai kokonaisia sukuja. Ravintolaveneet myyvät ruokaa ja juomaa, Mariachit tarjoavat musiikkia ja kaikkea mahdollista kaupataan veneissä ja rannoilla. Me kävimme alueella arkipäivänä, mutta silloinkin tunnelma oli värikäs ja hilpeä. Ostimme ravintolaveneestä tacoja ja empanadoja ja yhden laulunkin Mariachi-orkesterilta.
ANTROPOLOGINEN MUSEO
Tällä kertaa viimeisenä Mexico Cityn päivänämme (palaamme kahden viikon kuluttua) kävimme Antropologisessa museossa, joka on hienoimpia alan museoita maailmassa. Siellä on jokaisen Meksikon osavaltion historiaa esitelty laajasti ja monipuolisesti. Kaikki on upeasti esillä, ja tietoa on tarjolla niin paljon, ettei sitä yhden päivän aikana ehdi sisäistääkään.
Taianomainen Taxco
Sunday, January 26, 2014, 06:29 AM
16. 1. – 19.1.2014
Taxco on 160 km lounaaseen Mexico Citystä sijaitseva entinen hopeakaivoskaupunki. Hopea löydettiin 1500-luvulla ja sitä riitti 1900-luvulle asti. Nykyään hopeaa löytyy vain kaupungin lukemattomissa hopeaesineitä tarjoavissa liikkeissä.
Tänä päivänä Taxcossa on noin 52000 asukasta. Lukemattomat kuplavolkkaritaksit kiipeilevät sen jyrkästi vuoren rinteitä nousevilla, siirtomaatyylisillä rakennuksilla reunustetuilla kapeilla kaduilla. (Kuplavolkkareita on valmistettu Meksikossa viime vuosiin asti.)
Taxcon viehättävillä kaduilla on mukava vaeltaa. Paikalliset kokoontuvat iltaisin koko suvun voimin Zókalolle (=keskusaukiolle); jos paikalle sattuu orkesteri, tanssitaan innokkaasti, tai muuten vain seurustellaan. Ihmeellistä suomalaisesta näkökulmasta on, että humalaisia ei näy, eikä alkoholia juuri muutenkaan.
Olimme aikoneet viettää kaupungissa vain kaksi päivää, mutta koska lähtöpäivänä satuttiin kaupungissa viettämään kahden eri pyhimyksen (Santa Priscan ja San Sebastianin) kunniaksi fiestaa, oli meidän suorastaan pakko jäädä katsomaan juhlia. Koko kaupunki tuntui olevan sekaisin fiestan takia. Perjantai-iltana erikokoiset ja –näköiset lemmikkieläimet oli puettu mitä mielikuvituksellisimpiin naamiaisasuihin, kun ne kulkueessa vietiin katedraalin edustalle papin siunattavaksi. Lauantaina värikäs tanssiva ja musisoiva fiestakulkue kierteli kaupungin kaduilla kantaen mukanaan pyhimyksiä esittäviä patsaita, koko kaupungin seuratessa katujen reunoilla.
Aurinkoa ja aaltoja Tyynenmeren rannalla
Wednesday, January 29, 2014, 07:39 AM
Acapulco 19.1. – 22.1.2014
Meksikossa voi viettää paratiisiloman Tyynen valtameren tai Meksikon lahden rannoilla. Me emme kuitenkaan olleet tällä kertaa suunnitelleet rantalomaa, koska meitä odottaa kuukausi Cookin saarten rannoilla ja jatkoa Australiassa. Mutta jotenkin matkareittimme vei meidät Acapulcoon.
Acapulco tuli 50-luvulla kuuluisaksi Hollywood-tähtien ja muiden julkkisten lomailupaikkana. Mm. Kennedyn pariskunta vietti siellä kuherruskuukauttaan ja Elvis filmasi elokuvansa Fun in Acapulco (1963). Myöhemmin muut Meksikon rantaparatiisit ovat vähentäneet Acapulcon suosiota.
Acapulcossa parasta on upea, pitkä hiekkaranta, jota reunustaa korkeiden hotellien rivistö. Pelkäsimme äänekkäiden amerikkalaisturistien laumoja, mutta onneksemme satuimme hotelliin, jossa asui pelkästään meksikolaisperheitä. Olimme ison hotellin ainoita gringoja. Oli tosi hauskaa seurata meksikolaisten suurperheiden (lasten, vanhempien, isovanhempien, setien ja tätien) lomanviettoa. Suku kokoontui rannalle aurinkovarjojen ja tuolien kera. Päivä vietettin auringosta ja merestä nauttien ja lasten kanssa leikkien.
Itsekin nautimme suunnattomasti pehmeän lämpimässä meressä uimisesta ja vilkkaasta rantaelämästä. Rannalla oli tarjolla mitä moninaisimpia palveluita: myytävänä oli kaikkea mahdollista mekoista hierontaan ja Mariachiorkestereden lauluihin. Mustiin housuihin ja valkoisiin paitoihin pukeutuneet tarjoilijat kantoivat kokonaisia aterioita aurinkovarjojen alla lepääville asiakkaille.
Kävimme katsomassa kuuluisia La Quebrada –kallion sukeltajia (jollaista myös Elvis esitti elokuvassaan). Nämä hyvin treenatut nuoret miehet tekevät pää edellä hengenvaarallisia sukelluksia 35 m korkealta jyrkänteeltä mereen (kiivettyään ensin jyrkänteen huipulle paljain jaloin). Veden syvyys paikalla on 2 – 5 metriä aallokosta riippuen, joten oikea ajoitus on erityisen tärkeää: jos osuu aallonpohjaan, saattaa osua myös merenpohjaan.
Puerto Escondido 22.1. – 24.1.2014
Acapulcosta jatkoimme bussilla rantatietä etelään, pieneen Puerto Escondidon kalastajakaupunkiin. Puerto Escondidossa on upeat hiekkarannat, mutta myös korkeat aallot. Uiminen siellä on vaarallista, mutta paikka on erityisesti nuorten surffareiden suosiossa.
Playa Zicatelin ranta on kuuluisa putkiaallostaan (=Mexican pipeline), joka on parhaimmillaan neljä metriä korkea jyrkästi kaatuva aalto, joka kätkee surffarin kokonaan useiksi sekunneiksi ja lopulta ”puhaltaa” hänet ulos toisesta päästä. Tällaisen putkiaallon kohtaa parhaiten elo- marraskuussa. Emme nähneet putkiaaltoa, mutta muuten korkeita aaltoja kyllä ja nautimme pitkästä beachwalkista ja upeasta auringonlaskusta.
Puerto Escondidosta suuntasimme jälleen takaisin Meksikon keskiylängölle ja viileämpiin maisemiin.
Rannalta vuorille
Monday, February 3, 2014, 09:02 AM
Oaxaca ja Puebla 24.1 – 29.1.2014
Seitsemän tunnin pikkubussimatka meren rannalta Puerto Escondidosta kiemurtelevaa serpentiinitietä Oaxacan kaupunkiin 1550 metrin korkeuteen oli melkoinen koettelemus. Onneksi komeat vuoristomaisemat auttoivat kestämään bussin heittelehtimistä tien mutkissa. Jossain vaiheessa vuorten keskellä ajattelimme, että jos meidät jossain ryöstetään niin täällä. Mutkien takaa ei kuitenkaan ilmaantunut rosvoja ja pääsimme turvallisesti perille.
Oaxaca (de Juárez) on Oaxacan osavaltion pääkaupunki. Siellä on nykyään n.300 000 asukasta. Aluetta hallitsivat tuhansia vuosia zapoteekki- ja mixteekki-intiaanit, ja kaupungin lähistön suosittuja turistikohteita ovat edelleen intiaanien muinaiset asutuskeskukset Monte Albán ja Mitla. Espanjalaiset perustivat nykyisen kaupungin 1500-luvulla, ja sen kaunis ja tyylipuhdas historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintölistalla.
Oaxaca on tunnettu kauniista tekstiileistään ja käsityöläisistään, ja vanhassa keskustassa kävellessämme Leenan silmät pyörivät villisti päässä hänen yrittäessään nähdä kaikki toinen toistaan värikkäämmät ja taidokkaammat puvut ja seinävaatteet. Taisipa tulla ostetuksikin kaikenlaista pientä ja vähän suurempaakin (mm. käsin kirjailtu pöytäliina) lähetettäväksi paketissa kotiin.
Oaxacaa pidetään myös Meksikon kulinaarisena keskuksena, ja sen keskustassa onkin runsaasti hienoja (ja usein myös kalliita) ravintoloita. Kaikkein tunnetuimpia paikallisia herkkuja ovat erilaiset molet eli kastikkeet, joita tarjoillaan esim. enchilladojen ja liharuokien kanssa. Erikoisin eturuokakastike on ruskea suklaamole. Timo ei ollut ainakaan suklaisesta molesta innostunut, Leenan suosikki oli mole colorado (punainen).
Jälkeenpäin ajateltuna olimme liian lyhyen ajan Oaxacassa, emme ehtineet käydä Monte Albánissa lainkaan. Sen sijaan ehdimme käydä päiväretkellä Mitlassa. Samalla retkellä teimme vierailun tekstiilikutomoon, jossa taitava kutoja esitteli meille työtään ja kertoi, miten värejä saadaan luonnosta.
Kävimme katsomassa myös harvinaista luonnonoikkua, Hierve el Aquan (=kiehuva vesi) ”jäätyneitä” putouksia (oppaan mukaan vain Turkissa on vastaavanlainen paikka). Kallion sisältä pulppuava mineraalipitoinen vesi on muodostanut luonnonaltaita, joissa kylpemisen uskotaan olevan terveellistä. Vesi on n. 27-asteista, mutta pulputus saa sen näyttämään kiehuvalta. Vesialtaiden alapuolella on nopeasti katsottuna vesiputouksia, mutta tosiasiassa kyse on erikoisista kivimuodostelmista. Mineraalipitoinen vesi on valuessaan kalliota pitkin irrottanut kiviaineksia, jotka ovat jähmettyneet ”vesiputouksiksi”.
Paluumatkalla poikkesimme mezcal-tehtaaseen, joita alueella on vähintään joka tienmutkassa (monet muistuttivat suomalaisia pontikkatehtaita). Mezcal on agave-kasvista tehtyä viinaa, jota tehdään kaikkialla Meksikossa. Oaxacan alueella valmistetaan kuitenkin parhaimmat mezcalit. Mezcalia on monia eri laatuja, joita saimme maistella tehtaassa lähes humaltumiseen asti. Myös Mexicon tunnetuin viina, tequila on mezcal.
Paluumatkalla pysähdyimme Pueblan kaupungissa, joka on parin tunnin bussimatkan päässä Mexico Citystä. Halusimme nähdä kaupunkia ympäröivät komeat maan korkeimmat tulivuoret, joista korkein on Popocatepetl (5450 m). Ikävä kyllä, emme nähneet niistä kuin aavistuksen, kaupunkia ympäröivän savusumun takia.
Puebla on 1,4 miljoonan asukkaan teollisuuskaupunki, jolla on hienosti säilynyt, renesanssityylinen historiallinen keskusta. Pienellä alueella on 70 kirkkoa ja runsaasti kauniita siirtomaatyylisiä, keraamisilla laatoilla päällystettyjä rakennuksia. Viivyimme kaupungissa pari päivää ennen palaamista Mexico Cityyn, josta jatkaisimme takaisin USA:han.
Hasta luego, Mexico!
Thursday, February 6, 2014, 07:25 AM
Mexico City 29.1. – 31.1.2014
Meksikon symboli – kotka ja käärme – esiintyy maan lipussa.
Kaksi viimeistä Mexicon-päiväämme vietimme Mexico Cityssä. Olimme säästäneet viimeisen päivän ohjelmaksi Dolores Olmedo –museon, jossa meille oli kerrottu olevan maailman parhaat Diego Rivera –ja Frida Kahlo – kokoelmat sekä runsaasti ranskalaisia impressionisteja. Yritimme museoon jo aikaisemmin, mutta silloin sattui olemaan sekä koulujen joululoma-aika että ilmainen sisäänpääsypäivä. Museoon oli satojen metrien jonot ja päätimme siirtää käyntimme toiseen kertaan.
Meksikolainen liikenainen ja taiteenystävä Dolores Olmeda testamenttasi linnamaisen asuntonsa ja laajan taidekokoelmansa museokäyttöön. Teimme hankalan, noin tunnin pituisen matkan museoon kahdella eri kulkuvälineellä vain kuullaksemme, että museo oli suurimmaksi osaksi kiinni korjausten takia. Se harmitti kyllä suunnattomasti, mutta saimme kuitenkin kierrellä museon kauniissa puistossa ja muutamissa näyttelyhuoneissa, joissa oli jonkin verran esille esim. Diego Riveran töitä. Taulujen kuvaaminen oli kuitenkin kielletty.
Mm. nämä Diego Riveran taulut olisimme halunneet nähdä:
Korvasimme menetystämme tutustumalla Kansalliseen taidemuseoon (paikallinen Ateneum), jossa oli edustavat kokoelmat meksikolaista taidetta 1500-luvulta nykypäivään. Museo, varsinkin 1900-luvun taide, osoittautui todella kiinnostavaksi.
Viimeisen päivän ohjelmanumerona oli myös paketin postittaminen Suomeen. Meksikolaiset käsityöt olivat inspiroineet meitä ostamaan kaikenlaista, ja reppumme natisivat liitoksissaan. Paketin postitus on osoittautunut yleensä melkoiseksi seikkailuksi vieraissa maissa. Onnistuimme kuitenkin tällä kertaa yllättävän hyvin, kun ensin olimme saaneet selvitettyä postin sijainnin. Meille jopa luvattiin paketin olevan perillä viidessä päivässä, mikä kyllä hymyilytti meitä. Tähänastinen ennätys nimittäin on Malesian postilla: paketin tulo Suomeen kesti 11 kuukautta. (Saimme juuri yllätykseksemme kuulla, että paketti oli todella tullut perille lähes luvatussa ajassa, kuudessa päivässä – siis myös posti toimii hyvin Meksikossa.)
Mexico City on maailman suurin kaupunki, mutta ihmeellistä kyllä, siellä on erittäin helppo liikkua myös kävellen. Julkinen liikenne toimii ja metrolla pääsee kaikkialle lähes ilmaiseksi. Keskusta on siisti ja puistot hyvin hoidettuja. Esim. historiallisessa keskustassa olevassa, vuonna 1592 perustetussa Alamedan puistossa on viisi suihkulähdettä, jotka iltaisin kylpevät eriväristen valojen loisteessa (emme muistaneet Helsingistä kuin Havis Amandan). Keskustaa halkovan pitkän ja leveän Paseo Reforman vilkkaimpia risteyksiä koristavat myös komeat suihkulähteet. Mainittakoon lisäksi, että Paseo Reformalla on omat kaistat pyöräilijöille ja sunnuntaisin kilometrien pituinen osa kadusta on omistettu pelkästään jalan tai pyörällä liikkuville. Se näyttikin olevan kaupunkilaisten yhteinen kuntoilukatu.
Meksiko on maa, jossa hymyily ja hyväntuulisuus tarttuvat. Ihmiset ovat käsittämättömän ystävällisiä ja avuliaita. Kukaan ei koskaan näytä suuttuvan tai korottavan ääntään. Elämä on rentoa ja iloista, perhe on kaikki kaikessa ja lapsista ja vanhuksista pidetään hyvää huolta. Viikonloppuiltaisin kokonaiset suvut kokoontuvat kaupungin keskusaukiolle (zokalolle) tapaamaan tuttuja sen sijaan, että he tuijottaisivat televisiota kotona. Zokalon ympäristössä musiikki soi, ihmiset nauravat ja tanssivat, katsovat temppujen tekijöitä jne. Ympäristö pidetään siistinä, roskia ei heitetä kadulle, humalaisia tai julkista juopottelua ei näy. Toisin kuin latinalaisessa Amerikassa yleensä, asiat myös näyttävät täällä toimivan.
Näkemämme kaupungit olivat yleensä siistejä ja vauraan oloisia, mutta maaseudulla tilanne oli toisenlainen. Meksikon luonto on karua ja kuivaa, ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä hakeutuu kaupunkeihin tienaamaan elantoaan. Maaseutu on köyhää, mikä näkyy myös ympäristöstä välittämisessä. Oaxacan osavaltion alue, jossa liikuimme, on Meksikon köyhintä aluetta.
Ehkä meille myönteisin yllätys oli se, miten turvallista Meksikossa oli liikkua. Missään emme tunteneet oloamme uhatuksi, oli sitten päivä tai yö. Vaarallisiakin paikkoja Meksikossa toki on, lähinnä pohjoisessa, USA:n rajan läheisyydessä, missä huumekauppiaat teurastavat toisiaan (ja myös ulkopuolisia) yrittäessään tyydyttää USA:n pohjatonta huumekysyntää. Kokemustemme mukaan Quito, Guatemala City, La Paz, Santiago, Rio de Janeiro, jopa Buenos Aires ovat monin verroin turvattomampia paikkoja turisteille kuin Mexico City. Puhumattakaan USA:n suurkaupungeista, joissa monet kodittomat vaikuttavat oikeasti vaarallisilta.
Tammikuu on ollut hyvää aikaa kierrellä Meksikossa. Kolmen viikon aikana jokaisena päivänä on aurinko paistanut. Lämpötila on vaihdellut: rannikolla on ollut trooppinen helle ja vuoristossa viileämpää. Kylmin paikka on ollut Mexico City, jossa päivälämpötilat ovat olleet kahdenkymmenen tuntumassa, mutta illat joskus ovat olleet hyvinkin viileitä. Joulunajan sesonki on ohi, ja muita turisteja on ollut hyvin vähän. Hotelleissa on aina ollut tilaa ja hinta on ollut alhaisempi kuin sesonkiaikaan.
Meksikon kiertomatkamme jäi suunniteltua lyhyemmäksi, koska viihdyimme joka paikassa liian hyvin. Yritimme siirtää paluulentoamme myöhäisemmäksi, jotta olisimme saaneet lisäaikaa, mutta se osoittautui liian kalliiksi. Haikein mielin siis täältä lähdemme, mutta vakaasti sillä mielellä, että palaamme niin pian kuin mahdollista.
Back in the USA
Sunday, February 9, 2014, 08:12 AM
Kalifornia 31.1. – 3.1.2014
Kalifornian aurinko hymyili meille kirkkaasti mutta viileästi, kun lähestyimme Los Angelesin lentokenttää. Lentokoneen ikkunasta avautui meille koko laaja kaupunki rantoineen ja vuorineen. Kaliforniassakin on talvi ja päivälämpötilat pysyttelivät kahdenkymmenen asteen alapuolella ja illat ja yöt alle kymmenessä asteessa.
Vietimme pari päivää Santa Monicassa, Los Angelesin naapurikaupungissa, koska sieltä oli helppo pääsy pitkille hienoille hiekkarannoille ja erityisesti Marwin Braude Bike Trailille, 35 kilometrin pituiselle hiekkarantoja myötäilevälle kevyen liikenteen väylälle. Vuokrasimme tandem-pyörän ja vietimme kokonaisen päivän tutkien rantoja.
Santa Monica on viehättävä rantakaupunki, jossa monet filmimaailman julkkikset asuvat tai viettävät lomiaan. Kaupunki on myös legendaarisen Route 66:n päätepiste; Chicagosta lähtevän tien pituus on lähes 4000 kilometriä.
Kesäaikaan Santa Monican rannat ovat nuijalla lyötyinä auringonpalvojista ja surffareista, mutta tähän aikaan vuodesta tilaa oli hyvin. Erityisen paljon rannoilla ja puistoissa näkyi asunnottomia, joita ilmeisesti leuto ilmasto houkutteli muualtakin Yhdysvalloista.
Santa Monican naapurissa on Venicen alue, joka on saanut nimensä sinne rakennetuista kanavista. 1950-luvulla alueen tekivät kuuluisaksi beatnikit ja myöhemmin hipit. Paikka oli esim. Jim Morrisonin ja Doors- yhtyeen syntysija. Tänäkin päivänä alueella asuu paljon taiteilijoita, sen rantakadulla soi musiikki ja siellä voi nähdä vaikka mitä sirkustaiteilijoista ja ihmeparantajista lähtien taiteilijoihin ja käsityöläisiin, jotka kaupittelevat töitään.
Meillä oli viikko aikaa ennen lentoa Cookin saarille, joten päätimme vuokrata auton ja ajella sisämaahan, päämääränä Arizona ja Grand Canyon. Säätiedot lupasivat lumisateita mutta meille vakuutettiin, että päätiet olisivat ajettavassa kunnossa. Joka tapauksessa otimme autoomme kaikki mahdolliset vakuutukset. Amerikassa kun ollaan, jos vakuutukset eivät ole kunnossa, kolari saattaa merkitä kaiken omaisuuden menettämistä ahneille juristeille ja velkavankeutta lopuksi elämää. Moottoriteiden varsilla näkyykin auto-onnettomuuksiin ja tapaturmiin erikoistuneiden lakifirmojen mainoksia, joissa luvataan: We can get you more! Amerikassa kolari, liukastuminen, liian kuuman kahvin juominen ravintolassa ym. saattaa olla yhdelle lottovoitto, toiselle taloudellinen katastrofi.
Los Angelesista ulos pääseminen ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu, vaikka autossamme olikin navigaattori. Oli iltapäiväruuhka, moottoritiellä oli aivan liian monta kaistaa ja liian paljon autoja, jotka ajoivat liian kovaa. (Timon määritelmä Kaliforniasta: Supersized people driving superpowered cars on supercrowded freeways). Vaikka tiesimme, mistä pitää kääntyä, liikennevirrasta ei läheskään aina löytynyt rakoa, jostä livahtaa exit-kaistalle. Navigaattori yritti kärsivällisesti ohjata meitä, mutta tämän tästä kuulimme sen sanovan: ”Recalculating”, mistä tiesimme taas ajaneemme väärin. Onneksi navigaattorimme ei kuitenkaan hermostunut, vaan löysi meille aina uuden reitin ja lopulta usean tunnin tuskallisen yrittämisen jälkeen pääsimme selvemmille vesille ennen pimeää, majoituimme motelliin ja aamulla jatkoimme kohti Las Vegasia. (Timon huomio: Ilman navigaattoria ulospääsy Los Angelesista olisi ilmeisesti kestänyt useita päiviä. Don’t leave home without one!)
Las Vegas, Grand Canyon ja Monument Valley 4.2. – 9.2.2014
Thursday, February 13, 2014, 08:36 AM
LAS VEGAS
Las Vegas ilmestyi kuin kirkkaasti valaistu risteilylaiva keskelle Mojaven autiomaata. Näky sekä lumoasi että hirvitti: koko taivas välkkyi kuin revontulet parhaimmillaan. Mutta miten valtavasti tässä 24 tuntia vuorokaudessa elävässä kaupungissa tuhlataan energiaa! Las Vegas houkuttelee vierailijoita älyttömän halvoilla hotellihinnoilla, majoitusliikkeet kun saavat pääasialliset tulonsa rahapeleistä (joka hotellissa on kasino). Mekin majoituimme suomalaisittain ainakin neljän tähden hotelliin naurettavalla 17 eurolla (hintaan kuului myös norsullekin riittävä buffet-aamiainen). Olimme tosin huonoja vieraita, koska emme pelanneet (Timo taisi pistää yhden dollarin johonkin koneeseen), pällistelimme vain ihmeissämme menoa pelikoneiden äärellä.
Las Vegasissa koimme oudon ruumiista irtautumisen, katselimme ylhäältä kummallista näytelmää, joka ei tuntunut todelta. Kävelimme teko-Pariisissa tekotaivaan alla. Tekobulevardilla istuimme tekokatukahvilassa katselemassa teko-Eiffeltornia ja tekoihmisiä. Varmaan keisari Nerosta tuntui samalta hänen katsellessaan Rooman paloa lyyraansa soitellen: länsimaisen sivistyksen lopun täytyy olla lähellä. Ehkä Yellowstone kohta räjähtää.
Las Vegas on paikka, jossa irtaudutaan arkielämän todellisuudesta vähän samalla tapaa kuin risteilylaivassa. Kaupungissa järjestetään paljon businesskonferensseja, missä 6-päiväisiä, 60-tuntisia työviikkoja puskevat johtajat pääsevät hetkeksi vapaalle. Kaupungin mottona on: What plays in Vegas stays in Vegas, ts. näistä ei kotona puhuta. Las Vegas on myös monelle köyhyydessä kituuttavalle amerikkalaiselle (esimerkiksi eläkeläiselle) viimeinen toivo. Tästä kertoi mm. se, että hotellimme parkkialueella koko ensimmäinen rivi oli varattu invalidiautoille.
Nuoremmat miespuoliset pelurit hääräsivät pokerin, blackjackin, craps-pelin ja ruletin kimpussa, samalla kun naiset ja vanhemmat ihmiset keskittyivät peliautomaatteihin. Koneiden äärellä nämä kiskoivat kahvoista ja latasivat sisään lisää dollareita, joihin heillä ei välttämättä ollut varaa. Ilmeistä päätellen voittajia oli kuitenkin harvassa.
Meille tuli menoa katsellessa huono olo ja halusimme nopeasti pois. Been there, done that – tänne emme halua uudelleen.
GRAND CANYON
Seuraavana päivänä ajoimme länteen, kohti Arizonaa ja Grand Canyonia. Moottoritie halkoi laajoja lähes asumattomia autiomaita. Maasto näytti tasaiselta kuin Pohjanmaa, mutta itse asiassa nousimme koko ajan ylöspäin. Samalla lämpötila myös viileni, mitä enemmän länteen ajoimme.
Grand Canyon sijaitsee yli kahden kilometrin korkeudessa, ja siellä meidät yllätti lumi ja pakkanen. Emme olleet osanneet varustautua ihan niin kylmään ja jouduimme ostamaan matkamuistomyymälästä pipon ja käsineet. Leenalle keksittiin pitkät kalsarit Timon aluspaidasta.
Useimmille suomalaisille Grand Canyon on ainakin nimeltä tuttu. Grand Canyon National Park on Unescon maailmanperintökohde. Parin kilometrin syvyisen kanjonin on sen pohjalla virtaava Colorado-joki uurtanut pehmeään hiekkakiveen miljoonien vuosien aikana. Kanjonin kallioiden punainen väri tuo mieleen Australian punaisen keskustan. Tähän aikaan vuodesta turisteja oli hyvin vähän, ja vavahduttavaa maisemaa pääsi ihailemaan vapaasti. Puistossa olisi kävelypolkuja ja maastoa patikoida ja retkeillä vaikka useita päiviä, mutta raaka keli ei tällä kertaa innostanut pitkään vierailuun.
MONUMENT VALLEY
Jatkoimme matkaamme edelleen läpi Coloradon ylätasangon erämaiden kohti Monument Valleyn Navajo-intiaanien reservaatiota, joka sijaitsee sekä Arizonan että Utahin osavaltioiden alueella.
Monument Valley sijaitsee lähes 2000 metrin korkeudessa. Laakson uskomattomat kivipatsaat ovat syntyneet miljoonien vuosien aikana; ne ovat itse asiassa vanhoja tulivuoren kraatereita . Maisema on lähes jokaiselle tuttu lukuisista lännenelokuvista, esimerkiksi John Ford kuvasi alueella useita elokuvia. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä, kun silmissään näki John Waynen ratsastavan kalliotornien välistä tai kuuli korvissaan villin intiaanilauman sotahuudot.
Monument Valleystä lähdimme ajelemaan takaisin kohti Los Angelesia, josta meillä oli sunnuntai-iltana pitkä lento Rarotongalle. Kaikkien ajopäivien ajan meitä viihdytti Elvis Radio, jonka sattumalta löysimme automme radiosta. Elvis Radio soittaa 24/7 pelkkää Elviksen musiikkia ja muuta Elvikseen liittyvää, esim. haastatteluja, suorana Gracelandistä ilman mainoksia. Kuuntelimme radiota keskittyneesti ja jotenkin Elviksen musiikki tuntui sopivan maisemaan tosi hyvin. Viiden päivän jälkeenkin on myönnettävä, että Elvis on King!
Yövyimme parinsadan kilometrin päässä Los Angelesista olevassa pienessä Indion kaupungissa. Amerikkalaisesta työtahdista kertoo se, että lauantai-iltana kuuden aikaan löysimme kampaamon, joka oli valmis siistimään meidän molempien villiintyneet hiukset – tuskin löytyisi Helsingistä. Kampaamon naapurissa oli myös hauska meksikolainen ravintola, jossa oli elävää musiikkia ja iloinen tunnelma ja kaiken lisäksi herkullista ruokaa.
Sunnuntaina oli edessä taas koettelemus: suunnistaminen kohti Los Angelesin lentokenttää. Kuvittelimme, että sunnuntaina liikenne olisi hiljaisempaa, mutta vielä mitä! Monikaistaiset moottoritiet olivat yhtä täynnä yhtä kovaa ajavia autoja kuin tulomatkallakin. Kaiken kaikkiaan matka sujui hieman paremmin kuin aikaisemmin, mutta muutaman kerran onnistuimme hämmentämään navigaattorimme. Hankalin tilanne tuli, kun navigaattorin ohjaamalla moottoritiellä oli onnettomuus, ja meidän piti etsiä vaihtoehtoista reittiä. (Onnettomuuden aiheutti rattijuoppo nuori nainen, joka ajoi räikeää ylinopeutta vastaantulevien kaistalla ja törmäsi nokittain maasturiin. Nainen itse selvisi mutta hänen kaksi kaveriaan ja neljä muuta ihmistä menehtyivät.) Navigaattorimme ei suostunut valitsemaan meille vaihtoehtoista reittiä, ja jouduimme kysymään neuvoa paikallisilta asukkailta. Lopulta kuitenkin pääsimme onnellisesti perille (viisi minuuttia ennen auton palauttamisaikaa).
Ajaminen Los Angelesissa oli pelkkää piinaa, mutta muuten USA:ssa oli hauska ajella. Poliisi valvoi näyttävästi, kaahareita ei näkynyt eikä myöskään aggressiivisia puskurissa roikkujia, joita esiintyy yleisesti mm. Uuden Seelannin, Australian ja Suomenkin teillä.
USA:ssa meillä pyöri koko ajan mielessä yksi kysymys: millä oikeudella nämä ihmiset kuluttavat niin paljon ruokaa, vettä, öljyä ja muita luonnonvaroja, joista on suuri pula lukemattomissa maailman maissa? Meillä on vain yksi yhteinen maapallo ja se, minkä amerikkalaiset haaskaavat, on muilta pois.
Nyt olemme turvallisesti Rarotongan saarella – palmut huojuvat ja meri on yhtä turkoosi kuin ennenkin. Lisää täältä myöhemmin.
Rarotonga. Kia orana! 10- 17.2.2014. Monday, February 17, 2014, 08:03 AM
Cookin saariryhmä muodostuu 15 pienestä saaresta, jotka sijaitsevat kahden miljoonan neliökilometrin (!) alueella keskellä Tyyntä valtamerta. Saaret on nimetty kuuluisan vierailijan, kapteeni James Cookin mukaan, ja ne kuuluvat Uudelle Seelannille. Saarilla on kuitenkin itsehallinto-oikeus, kuten Ahvenanmaalla Suomessa. Saarilla asuu 21 000 ihmistä, joista noin puolet asuu pääsaarella Rarotongalla. Yli 50 000 saarelaista asuu muualla, lähinnä Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Virallisina kielinä täällä puhutaan englantia ja paikallista maorin kieltä. Väestöstä yli 90% on polynesialaisia, loput lähinnä Uudesta Seelannista muuttaneita valkoisia. Saarilta on matkaa Uuteen Seelantiin n.3000 km. (Aikaeroa on kuitenkin parikymmentä tuntia, koska täällä ollaan vuorokausirajan väärällä puolella. Emämaassa on siis jo kohta ylihuominen…)
Uuden Seelannin maorien esi-isät ovat kotoisin juuri Rarotongalta, mistä he aikoinaan lähtivät melomaan kohti Aotearoaa, eli Suuren valkoisen pilven maata, Uutta Seelantia. Maorit suunnistivat tuhansien meripenikulmien matkoja tähtien, pilvien, lintuhavaintojen ja vallitsevien aaltojen mukaan ja jopa kapteeni James Cook piti heitä maailman taitavimpina merenkävijöinä.
Olemme nyt Cookin saarten pääsaarella, Rarotongalla. Saaren ympärysmitta on 32 km ja sitä ympäröi Tyynen meren saarten tapaan koralliriutta, jota vastaan aallot kohisevat ja jonka sisällä vesi on turkoosia ja lämmintä. Saarelaisten elintaso on melko korkea ja elämäntyyli moderni ja länsimainen, mutta rento ja hyväntuulinen. Erityisesti aikataulut ovat venyviä – ”island time” onkin täällä oma käsitteensä.
Yllä oleva teksti on kirjoitettu joulukuussa 2011, jolloin olimme täällä edellisen kerran. Koska Rarotongalla ei ole juuri mikään muuttunut kahdessa vuodessa, julkaisemme tämän pienen tietopaketin uudelleen.
Olemme viettäneet saarella nyt viikon verran, tällä kertaa auringon nousun puolella, Muri-laguunin rannalla. Asumme pienessä bungalow’ssa hiekkarannan äärellä. Viikko on sujunut rauhallisesti lämmöstä ja rantaelämästä nauttien, mikä on tehnyt hyvää hektisen Meksikossa ja USA:ssa vietetyn kuukauden jälkeen.
Vuokrasimme polkupyörät saadaksemme vähän kuntoliikuntaa. Saarta ympäröivä maantie on lähes tasainen ja siten pyöräilijälle ihanteellinen, ainoastaan vilkas auto- ja mopoliikenne häiritsee – ja tietysti n. 35-asteinen lämpötila. Pyöräily on kuitenkin ollut mukavaa, kun olemme ottaneet rauhallisesti, pulahtaneet välillä mereen ja pysähtyneet tankkaamaan nestettä kahvilassa.
Bungalow’mme varusteisiin kuuluu pari kajakkia, joilla olemme meloneet laguunilla. Rannalla juoksentelee, kuten myös kaksi vuotta sitten, iloisia ja ystävällisiä rantakoiria. Nämä ovat ottaneet tehtäväkseen oman reviirinsä alueella olevien ihmisten vartioimisen ja suojelemisen. Olemme nimenneet oman vartijakoiramme Nalleksi, koska se muistuttaa isoa pehmokarhua. Nalle on äärimmäisen ystävällinen ja voimakasrakenteinen koira; se jaksaa uida kanoottiemme perässä laguunilla ja osaa pyydystää kaloja korallien koloista.
Huomenna lennämme Aitutakin upealle korallisaarelle, jossa vietimme ikimuistoisen joulun ja uudenvuoden vuonna 2011. Olemme viikon samassa rantamökissä kuin viimeksi ja palaamme sen jälkeen vielä pariksi viikoksi tänne pääsaarelle, mutta silloin auringonlaskun puolelle.
Jälleen Aitutakilla 17.2. – 24.2.2014 Sunday, March 2, 2014, 02:35 AM
Aitutakin saari valkoisina kimaltavine hiekkarantoineen, turkooseine laguuneineen ja huojuvine palmuineen on juuri sellainen kuin vain jokaisen mielikuvissa Etelämeren saari on. Aitutaki kiertyy hevosenkengän lailla noin 40 km ympärysmitaltaan olevan laguunin ympärille, jota reunustavat monet saaret, motut. Juuri suuri laguuni tekee saaresta ainutlaatuisen: uinti -ja snorklausmahdollisuudet ovat mahtavat.
Aitutakilla asuu vakituisesti noin 2200 ihmistä kahdeksassa eri kylässä. Rarotongaan verrattuna se on hiljainen ja paljon vähemmän kaupallistunut, ja ihmiset ovat vielä ystävällisempiä ja hymyileväisempiä. He ovat myös hyvin uskonnollisia ja sunnuntaipäiviä vietetään hartaasti. Kun Air Rarotonga aloitti sunnuntaipäivän lennot saarelle, syntyi valtava kansanliike vastustamaan lentoja. Lennot jatkuvat, mutta kaikkialla saaren teiden varsilla on niitä vastustavia kylttejä. (Tämä teksti on kopio kahden vuoden takaisesta raportistamme)
Vuonna 2010 helmikuussa Cyclone Pat teki täällä paljon pahaa. Raunioituneita taloja ja muita tuhon jälkiä on nähtävissä edelleen ympäri saarta. Lähes 80 % saaren taloista menetti myrskyssä kattonsa. Cyclone-kausi jatkuu täällä maaliskuulle, mutta Patin jälkeen pahoja hirmumyrskyjä ei ole ollut.
Viikko Aitutakin paratiisisaarella sujui tutuissa merkeissä tutussa majapaikassa. Aitutaki on erinomainen paikka, jos haluat pakoon maailman melskeestä ja rauhoittua. Se on varmaan myös hienoimpia paikkoja maailmassa viettää honeymoonia. Meidän rantabungalow’mme oli tosin turhan vaatimaton kuherruskuukauden viettäjille, mutta vastapäisen viiden tähden resortin veden päällä olevat bungalow’t kelpaavat kyllä Hollywoodin tähdillekin (vuorokausi sellaisessa maksaa yli tuhat euroa).
Kummikissamme Senni, joka kaksi vuotta sitten viihtyi kanssamme koko viikon ja johon ehdimme kiintyä, pysytteli ensimmäiset päivät näkymättömissä. Kun se sitten parin päivän päästä ilmestyi, oli jälleennäkemisen riemu suuri ja molemminpuolinen. Senni sitten viettikin kanssamme loppupäivät (tarjoamillamme herkuilla saattoi olla vaikutusta).
Aitutakin laguunissa on hienoja snorklauspaikkoja, ja vietimme jälleen mahtavan päivän laguuniretkellä. Sää ei tällä kertaa ollut yhtä suosiollinen kuin edellisellä kerralla, mutta toisaalta pari rajua trooppista sadekuuroa olivat aika jännittäviä kokemuksia. Snorklauksen lisäksi saimme nauttia mahtavasta trooppisesta ateriasta pienessä saaressa: grillattua tuoretta tonnikalaa ja monenlaisia eksoottisia hedelmiä ja salaatteja (tätä ateriaa osasimme vesi kielellä odottaakin).
Teimme myös hienoja melontaretkiä laguunin motuihin majapaikkamme kajakeilla. Löysimme uskomattomia autioita hiekkarantoja, joissa voi pulahtaa viilentämään itseään yli 30 asteen helteessä (vesi tosin ei ollut kovin paljon viileämpää).
Saarella ei ole minkäänlaista julkista liikennettä, eikä taksejakaan ole, joten jonkinlainen kulkuneuvo siellä on välttämätön. Autoja on hyvin vähän, useimmat liikkuvat skootterilla. Mekin vuokrasimme sellaisen ja muutamana päivänä kiertelimme tutkimassa saarta. Sisämaassa on runsaasti hedelmätarhoja ja farmeja. Teiden varsilta sai ihan luvallisesti poimia puusta pudonneita mangoja ja papaijoja, joilla herkuttelimme koko viikon.
Eräänä päivänä kuulimme bungalow’mme takaa rytmikästä rummutusta ja musiikkia: kävi ilmi, että itse Cookin saarten pääministeri oli vierailulla saarella. Pääministerin limusiinin perässä kulki auton lavalla orkesteri, joka juhlisti vierailua. Pääministerin mukana oli arvokas seurue, johon kuului mm. Uuden Seelannin Kiinan suurlähettiläs. (Kiinalaisilla on saarilla monenlaisia taloudellisia intressejä). Seurue oli juhlistamassa myös paikallisen kalastusseuran uuden klubitalon vihkiäisiä, jonne mekin pääsimme kuokkimaan. Uusi klubitalo on saarelaiselle tärkeä yhteinen rakennus, jossa voidaan pitää monenlaisia tilaisuuksia, ja siksi sen valmistuminen oli suuren juhlan aihe koko saarelle. Ruokaa oli valmistettu niin paljon, että sitä riitti kotiin vietäväksi asti: ”mutta älkää viekö ruokaa posliinilautasilla, vaan kertakäyttölautasilla”, oli puheenjohtajan neuvo. Juhla jatkui pitkälle yöhön ja päättyi ilotulitukseen.
Viikon jälkeen palasimme vähän haikeina Rarotongalle. Aere ra, näkemiin Aitutaki, ehkä vielä joskus jälleen palaamme.
Hikisiä päiviä Rarotongalla
Friday, March 14, 2014, 09:47 AM
Rarotonga 24.2.– 8.3.2014
Aitutakilta palattuame vietimme vielä 12 kuumaa päivää Rarotongalla ennen lentoa Uuteen Seelantiin. Olimme jo aika valmiita lähtemään, vaikka TV:ssä oli kerrottu Uuden Seelannin hirveistä myrskyistä ja tulvista (luotimme kuitenkin siihen, että maalis- ja huhtikuu ovat yleensä kuivimmat kuukaudet siellä). 35 asteen kostea kuumuus on pitkän päälle aika rasittavaa. ”Island time” tuntuikin äkkiä luonnolliselta: olo oli mukavan veltto eikä aivoja jaksanut rasittaa. Tärkeintä oli löytää viilennystä olotilaan merestä, varjosta tai skootterin kyydistä. Tämä näkyi mm. laiskuudessa päivittää nettisivuja. Muistutimme kuitenkin itsellemme, että näitä päiviä tulisimme kaipaamaan syyspimeillä eniten.
Asuimme tällä kertaa toisella puolella saarta kuin ennen Aitutakille menoa. Saimme auringonnousun sijasta ihailla auringonlaskua. Pelasimme muutamia tuskallisen kuumia kierroksia golfia, lilluimme laguunissa ja ajelimme skootterilla ympäri saarta. Aluksihan meillä oli polkupyörät, mutta pyöräilykin osoittautui liian hikiseksi. Sen sijaan parasta vilvoittelua oli ajella mahdollisimman kevyesti pukeutuneena skootterilla ympäri saarta.
Parhaita hetkiä mielestämme olivat illat auringonlaskun aikaan. Otimme rantatuolit mukaamme (ja usein myös viinipullon) ja menimme istumaan beachille. Katselimme valon muuttumista ja ihanan pehmeän, vilpoisen hämärän laskeutumista ja tähtien syttymistä taivaalle. Sää ei paljoa vaihdellut, nopea trooppinen sadekuuro saattoi hetkeksi viilentää ilman (joka silloinkin yleensä oli lämpimänkosteaa kuin ruotsalaisessa saunassa).
Tongan saarella riehunut hirmumyrsky näkyi Rarotongallakin: ei myrskynä vaan hurjina yli viisimetrisinä aaltoina, jotka vyöryivät koralliriutan yli jyristen jumbojetin lailla. Laskuveden aikaankin tuli niin isoja aaltoja, ettei rannalla voinut istua lainkaan. Meidän täytyikin ajaa skootterilla rauhallisemmalle puolelle saarta uimaan.
Rarotongalla saa parasta kalaa ikinä: tuoretta tonnikalaa, mahi mahia ja wahoota, joita saarelaiset kalastavat riutan ulkopuolelta avomereltä. Kyläläiset grillaavat sitä iltaisin torilla ja myyvät herkullisia ja halpoja annoksia kalaa, riisiä, jotain vihreää pinaatinkaltaista pöperöä ja papaijaa. Ihania ovat myös paikalliset eksoottiset hedelmät (papaijaa, guavaa, mangoa, tähtihedelmää, banaania, ananasta), joita useimpia saimme ilmaiseksi tien varren puista ja majapaikkamme isäntäväeltä.
Huomasimme, että kahdessa vuodessa ilmapiiri saarella oli hieman muuttunut: ihmiset eivät vaikuttaneet niin ystävällisiltä ja avoimilta kuin viimeksi. Lieneekö syynä lisääntynyt turismi, ainakin isoja suihkukoneita laskeutuu selvästi useammin. Sen sijaan Aitutaki oli edelleen yhtä hymyilevä, rento kuin ennenkin.
Tätä raporttia tehdessämme olemme jo Uudessa Seelannissa ja Cookin Saarilla viettämämme aika on vain haikea muisto. Uudesta Seelannista lisää myöhemmin.
Uusi Seelanti 1 Tuesday, March 18, 2014, 10:23 AM
Pohjoissaari 9.3. – 14.3.2014
Ensimmäinen uutinen, jonka kuulimme bussissa matkalla Aucklandin lentokentältä kaupunkiin, koski Malaysian Airlinesin kadonnutta lentokonetta. Ajatus lento-onnettomuudesta ahdisti vähän mieltämme, onhan meillä vielä monta pitkää lentoa edessämme ennen paluuta kotiin. Mystisesti kadonnut malesialaiskone hallitsikin uutistarjontaa koko ensimmäisen viikkomme ajan Uudessa Seelannissa.
Uusi Seelanti on meille ennestään tuttu paikka: kiertelimme siellä kuukauden verran sekä Pohjois- että Eteläsaarella v. 2007 ja uudelleen Pohjoissaaren pohjoisosassa v. 2012. Nyt halusimme paikata muutamia huonon sään pilaamia kokemuksia.
Vuokrasimme Aucklandista auton ja ajelimme ensin kohti itärannikkoa kiertävää rantatietä. Oletimme näkevämme komeita rantamaisemia, mutta pian huomasimme tien kiertävän juuri sen verran sisämaassa, ettei merta näkynyt kuin satunnaisesti ja päätimmekin oikaista sisämaan reittiä suoraan Gisbornen satamakaupunkiin. Vuorten yli kulkeva tie oli kaunis mutta uskomattoman hidas ajaa, kuten Uuden Seelannin tiet yleensäkin.
Gisbornesta suuntasimme kohti Pohjoissaaren keskustan tulivuorialuetta. Yksi maailman hienoimpia päivävaelluksia on Tongariro Crossing, Taupon eteläpuolella olevan tulivuorialueen ylittävä 20 kilometrin pituinen patikkareitti. Tehdessämme sen v.2007 sää oli tosi surkea: satoi kaatamalla lähes koko matkan ja myrskytuuli oli heittää meidät kraateriin. Sumupilvet peittivät hienot maisemat. Silloin päätimme, että joskus vielä näkisimme nuo uskomattomat kuun maisemat. Tällä kertaa olimme onnekkaita, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko päivän ja saimme nauttia patikasta lämpimässä kelissä. Polkua oli myös parannettu viime kerrasta: jyrkkiä nousuja ja laskuja oli helpotettu rakentamalla portaita ja ikäviä ”hyllyjä” oli tehty turvallisemmiksi tukiköysien avulla. Reitti on silti edelleen jyrkkine nousuineen ja laskuineen raskas – jalat olivat seuraavana päivänä kuin maratonin jälkeen. Siitä huolimatta olimme onnellisia, että saimme toteutettua haaveemme.
Toinen haaveemme oli nähdä Uuden Seelannin kaunein tulivuori Taranaki (Mt.Egmont) koko komeudessaan. Lyhin reitti Taranakille oli legendaarinen Forgotten World Highway. Tie kiemurtelee syvällä erämaassa ja sen varrella on mm. Wangamomonan pikkukylä, joka naapuririitojen takia on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi. Sen presidenttinä on ollut mm. vuohi, joka söi muiden vaaliehdokkaiden äänestysliput, sekä villakoira, joka sai hermoromahduksen kun se yritettiin salamurhata.
Taranaki sijaitsee n.200 kilometrin päässä Tongarirosta länteen. Vuonna 2012 kävimme katsomassa vuorta, mutta silloin se vetäytyi pilviverhon taakse. Nyt Taranaki näyttäytyi meille jo Tongarirosta 200 kilometrin päästä, koska keli oli niin kirkas. Kun Tongariro Crossingin jälkeisenä päivänä ajoimme Taranakille, vuori oli ensin piilossa pilvien takan, ja olimme pettyneitä. Mutta kuinka ollakaan, päivän aikana pilvet katosivat, ja vuori ilmestyi näkyviin kuin postikorttikuva. Aurinko oli laskemassa, kun teimme kunniakierroksen vuoren ympäri kiertävällä tiellä ja näimme Taranakin vaihtuvassa valossa. Yövyimme pienen kylän pikkuhotellissa, ja yllätys oli suuri, kun aamulla avatessamme ikkunaverhot Taranaki vielä hymyili meille kirkkaana.
Tunsimme, että tällä kertaa olimme saaneet haluamamme Pohjoissaarelta ja olimme valmiita siirtymään Eteläsaarelle. Pohjoissaarella on paljon mielenkiintoisia paikkoja, joissa emme tällä kertaa käyneet.( Esim. Aucklandin seudulta, Rotoruasta ja Tauposta on runsaasti kuvia kotisivuillamme osiossa http://www.timojaleena.com/maailmanympa … 1&y=07 (Maailman ympäri 2007 -2007/tammikuu) ja Northlandistä ja Taranakista http://www.timojaleena.com/maailmanympa … 122-094448 (Maailman ympäri 2011 – 2012/Tammikuu.)
Uusi Seelanti 2: Pohjoinen Eteläsaari
Friday, March 28, 2014, 01:56 PM
Eteläsaari 1. 14.3. – 17.3.2014: Picton – Westport
Matka Eteläsaarelle Wellingtonista on 23 km ja kestää lautalla Cookin salmen yli noin kolme tuntia. Saapuessamme pyörremyrsky Lusi riehui Fijillä aiheuttaen paljon pahaa. Sen häntää odotettiin saapuvaksi Uuteen Seelantiin seuraavana päivänä ja tiedotusvälineet varoittelivat kansalaisia erityisesti Pohjoissaarella myrskystä ja Eteläsaarellekin odotettiin kovia tuulia ja sateita. Myrsky päästi Uuden Seelannin odotettua vähemmällä. Saimme kuitenkin kaivaa repun pohjalta vähän lämpimämpiä vaatteita ja nähdä ensimmäisen kerran koko matkamme aikana pilvisiä, tuulisia ja osittain sateisiakin päiviä.
Portti Eteläsaarelle on pieni Pictonin kaupunki, jonka satamaan lautat saapuvat. Lähdimme ajamaan ensin kohti etelää läpi Marlborough’n viinialueen, minkä jälkeen suuntasimme maan poikki kohti länsirannikkoa.
Uuden Seelannin tiet ovat käsittämättömän kapeita ja mutkaisia. Tavallisin nopeusrajoitus on 100 km/h monissa sellaisissakin paikoissa, joissa Suomessa olisi 60 km/h. Paikalliset ajavat myös kovaa: maksiminopeus käsitetään usein miniminopeudeksii. Maan erikoisuus on yksikaistaiset sillat, joita on paljon. Pelottavin paikka oli Buller-joen korkeaa törmää kiertävä ”hyllytie”, joka täysin varoittamatta muuttui ennen jyrkkää mutkaa yksikaistaiseksi – onneksi ei tullut ketään vastaan. Yllättäen saattaa edessä olla myös täysin vartioimaton tasoristeys junaradan kanssa. Näiden ”erikoisuuksien” takia matka etenee usein ennakoitua hitaammin, sadan kilometrin ajamiseen kuluu helposti kolme tuntia.
Westport on pieni kaupunki länsirannikolla Buller-joen suulla, ja siellä oli aikoinaan Uuden Seelannin tärkein hiilisatama. Vietimme kaupungissa kaksi yötä tutustuen sen ympäristöön. Sen karuja rantoja kiersi hieno kävelyreitti, jonka varrella saattoi mm. seurata hyljeyhteisön elämää. Noin yhdeksän kilometriä kaupungista pohjoiseen vuorella 600 metriä meren pinnan yläpuolella on Dennistonin kaivoskaupungin rauniot. Hiilikaivos oli aikanaan Uuden Seelannin tärkein, ja vuonna 1911 siellä asui 1500 ihmistä. Tänään jäljellä ovat vain rauniot ja vaikuttava rata, jota pitkin hiili laskettiin vaunuilla alas ja tyhjät vaunut tuotiin ylös.
Alueella on edelleen kaivostoimintaa ja sieltä kaivettava kivihiili soveltuu erityisen hyvin teräksen valmistukseen. Motellimme hollantilainen omistaja kuljetti mainareita ylös ja alas vuoria kaksi kertaa vuorokaudessa ja sen lisäksi hoiti isoa motellia lähes yksin. Varsinainen lentävä hollantilainen!
Westportista jatkoimme matkaa ensin etelään rannikkoa pitkin ja sitten Arthur’s Pass –solan kautta vuorten yli itään, mutta siitä seuraavassa raportissa.
Uusi Seelanti 3: Läntinen ja eteläinen Eteläsaari
Thursday, April 3, 2014, 03:19 PM
Punakaiki – Arthur’s Pass – Invercargill.
Ajoimme harmaassa ja sateisessa säässä Westportista etelään pitkin karua ja tuulista länsirannikkoa. Matkalla pysähdyimme Punakaikissa katsomassa kuuluisia pannukakkukallioita. Ne ovat outoja kalkkikivimuodostelmia, kuin pannukakkuja olisi asetettu päällekkäin. Tiedemiehetkään eivät osaa oikein selittää, miten ne ovat syntyneet.
Arthur’s Pass –sola ylittää Eteläiset alpit noin tuhannen metrin korkeudessa. Sitä käyttivät jo maorit ennen eurooppalaisten tuloa, mutta nimensä sille antoi Arthur Dobson, joka löysi solan v.1864, kun länsirannikolta löytynyt kulta toi tarpeen saada reitti Christchurchistä alppien yli länsirannikolle. Tie valmistui nopeasti, mutta hiili- ja puutavara kaupan lisääntymisen takia rakennettiin solaan myös rautatie, joka valmistui v.1923. Tänä päivänä huikeissa maisemissa kulkeva rata on myös turistien suosima.
Me ylitimme solan vesisateessa, mutta välittömästi vuorten itäpuolella taivas kirkastui, ja aurinko tuli esille. Ajelimme etelään läpi Canterbury Plains- tasangon. Maisema muistutti Pohjanmaata, paitsi että tasangon länsireunassa siinsivät alpit. Lampaat ja lehmät laidunsivat vihreillä niityillä, ja peltoja rajasivat useiden metrien korkuiset siististi leikatut pensasaidat, jotka toimivat tuulensuojina. Ihmettelimme, kuka aidat leikkaa ja miten.
Ajoimme läpi pienten kaupunkien ja kylien, joiden somat vehreiden puutarhojen ympäröimät omakotitalot ihastuttivat silmää. Matkan varrella oli Oamarun pieni kaupunki, joka oli 1800-luvun lopulla maan tärkein satamakaupunki. Sen uusklassiset vaaleasta kalkkikivestä rakennetut talot antavat kaupungille persoonallisen ilmeen. Historiallinen satama-alue on säilytetty ja sitä elävöittävät tänä päivänä monenlaiset pikkuliikkeet, museot, ravintolat ja muut kulttuuritilat, jotka ovat kaupunkilaisten ja turistien suosiossa.
Yövyimme Dunedinin kaupungissa, jonka ensimmäiset siirtolaiset tulivat Skotlannista ja jossa skottien vaikutus näkyy selvästi. Kaupungin ilmapiiri on iloinen ja nuorekas, mikä varmasti on paljolti maan vanhimman yliopiston ansiota. Yli puolet kaupungin asukkaista on opiskelijoita.
Dunedinin jälkeen päämäärämme oli maan eteläisin kaupunki Invercargill, joka myös olisi matkamme etäisin paikka. Catlinsin kukkuloiden jälkeen maisema muuttui tasaiseksi ja tylsäksi peltomaisemaksi. Invercargill onkin maanviljelyskeskus. Sinne keskittyy esim. maataloustuotteiden kauppa ja koulutus. Kaupunki vaikutti niin ikävältä, että ajoimme vain sen läpi ja käänsimme auton nokan kohti pohjoista, mutta siitä lisää seuraavassa raportissa.
Seuraava raportti onkin sitten viimeinen Uudesta Seelannista. Tätä kirjoittaessamme olemme jo Australiassa, Grandman hyvissä hoivissa.
Uusi Seelanti 4: Invercargill-Christchurch
Thursday, April 10, 2014, 10:53 AM
Eteläsaari 3: 19.3. – 23.3.2014
Ajelimme Invercargillista pohjoiseen kohti turistien suosimaa Queenstownia. Emme kuitenkaan tällä kertaa käyneet siellä, koska kaupunki oli meille tuttu seitsemän vuoden takaiselta reissulta. Sen sijaan poikkesimme pienessä Arrowtownissa Queenstownin naapurissa. Arrowtown tuli kuuluisaksi 1860-luvulla, koska sen läpi virtaavasta Arrow-joesta löytyi kosolti kultaa. Tänä päivänä sen kultakuumeen aikaiset vanhat rakennukset vetävät turisteja päiväretkelle Queenstownista ja risteilyaluksilta. Kaupungin historiallisilla kaduilla on runsaasti kodikkaita pikku kahviloita ja kalliita putiikkeja.
Arrowtownista matkamme jatkui itään ja koilliseen kohti Christchurchiä, josta lentäisimme Australiaan. Ylitimme alpit Lindisin solan kautta. Tällä kertaa sää suosi meitä, ja saimme ihailla Uuden Seelannin korkeinta vuorta, Aorakia (3755m) eli Mt.Cookia koko komeudessaan. Seitsemän vuotta sitten se näyttäytyi huippua myöten vain hetken, nyt ilma oli uskomattoman kirkas, ja saimme ihailla komeaa vuorta useiden tuntien ajan eri näkökulmista.
Edellisellä reissulla olimme ihastuneita kauniiseen brittiläistyyliseen Christchurchin kaupunkiin (as. n.350000). Sen keskustan läpi kiemurtelee piilipuiden varjostama Avon-joki, ja vanhan katedraalin aukio oli vilkkaan kaupungin elämän keskus. Nyt kaupunki oli surullinen näky. Vuonna 2011 kaksi maanjäristystä tuhosi pahasti sen keskustaa, joka on tänään paikka paikoin kuin Berliini toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä. Kauniista tuomiokirkosta on jäljellä vain osa seiniä. Kaupunkia rakennetaan uudelleen kiihkeästi ja raunioiden keskellä on runsaasti rakennustyömaita, mutta pitkään riittää rakennusmiehille töitä (arvioiden mukaan vähintään 50 vuotta). Eikä kukaan tiedä, milloin iskee uusi paha järistys – meidän käyntimme jälkeen on uutisoitu kahdesta pienemmästä järistyksestä.
Christchurchissä meillä oli ilo kokeilla majapaikassamme myös suomalaisen saunan uusseelantilaista versiota. Olihan saunassa käynti pitkästä aikaa ihan mukavaa, vaikka saunan oven kyltissä lukikin epäkutsuvasti Sauna and Toilet. Löylyt tosin muistuttivat enemmän ruotsalaista saunaa, löylykauhana toimi teräksinen soppakauha ja pukuhuone puuttui – ei ollut edes penkkiä, millä huilata saunan jälkeen.
Seuraavana päivänä tutustuimme Christchurchin lähiympäristöön, New Brightonin hiekkarantoihin ja Lytteltonin satamakaupunkiin. Päivä oli aurinkoinen ja viileä. Uimaan ei tehnyt mieli mutta rannalla oli mukava kävellä ja katsella surffareita ja leijanlennättäjiä. Vielä yksi yö hotellissa ja sitten lentokone toi meidät Grandman luokse Australiaan, mistä lisää seuraavassa raportissa.
Syyspäiviä Australiassa 1
Monday, April 21, 2014, 12:26 PM
Ormiston, Queensland 23.3. – 5.4.2014
Saavuimme Australian alkusyksyyn samana päivänä, kun Suomessa siirryttiin kesäaikaan. Virallisesti kesä päättyy täällä pääsiäisenä, mutta periaatteessa huhtikuu on syksyä. Queenslandin talvi on vähän kuin Suomen kesä: päivälämpötilat saattavat olla 25 – 30 astetta, mutta yöt ovat viileät. Täällä rannikolla yölämpötilat eivät yleensä putoa alle kymmenen asteen, mutta sisämaassa öisin voi olla muutama pakkasastekin. Päivän ja yön pituus vaihtelee vain vähän, tällä hetkellä aurinko laskee puoli kuuden paikkeilla ja nousee aamulla kuuden vaiheilla, joulukuussa päivä on tunnin pitempi. Lumimyrskyjä ei kuitenkaan ole odotettavissa.
Ensimmäisellä viikollamme Grandman talossa oli melkoista hulinaa, koska meidän lisäksemme myös Timon sisko Hanna miehineen vietti viimeistä lomaviikkoaan Australiassa. Timon äiti täytti juuri 91 vuotta, mutta tuntui nauttivan täysin sydämin vilkkaasta menosta ympärillään. Me toimme jälleen sateen tullessamme. Kuukausien kuumuus ja kuivuus vaihtuivat saavuttuamme rankkasateisiin ja koviin tuuliin. Edelliskerran kaltaisia kovia tulvia ei kuitenkaan tällä kertaa tullut.
Onneksi sateet pian loppuivat, ja olemme saaneet nauttia poikkeuksellisen lämpimästä huhtikuusta. Oikeastaan olemme toivoneet, että lämpötila putoaisi edes muutaman asteen; ulkona liikkuminen ja etenkin golfin pelaaminen olisi mukavampaa. Olemme viettäneet aikaa varsin rauhallisesti, pelanneet golfia, tehneet pitkiä kävelylenkkejä, käyneet melomassa ja auttaneet vähän Grandmata kotiaskareissa. Vaihteeksi olemme nauttineet tällaisesta hiljaiselosta. Suurimpia huolenaiheitamme ovat olleet Grandman herkullisten pullien ja kakkujen tuomat kalorit ja papukaijat, jotka herättävät meidät kirkunallaan auringon noustessa.
Seuraavassa raportissa kerromme lomapäivistämme Gold Coastilla, australialaisesta pääsiäisestä ja tietenkin vähän myös kuninkaallisen valtiovierailun aiheuttamasta hälinästä.
Syyspäiviä Australiassa 2
Sunday, April 27, 2014, 12:49 PM
Ormiston ja Gold Coast 6.4. – 12.4.2014
Vietimme muutaman päivän Gold Coastilla, Coolangattassa vajaan sadan kilometrin päässä Ormistonista. Gold Coast on noin 30 km:n pituinen yhtenäinen hiekkaranta-alue Brisbanen eteläpuolella. Se on myös oma kuntansa, joka muodostuu lukuisista eri rantalomakeskuksista, jotka on rakennettu nauhamaisesti pitkin rantaviivaa. Suurin ja vanhin hotellikylä on Surfers Paradise, joka on melkoinen, erityisesti japanilaisten turistien rakastama (ja paljolti omistama) pilvenpiirtäjäslummi. Coolangatta sijaitsee Gold Coastin eteläosassa, New South Walesin ja Queenslandin rajalla. Hiekkarannat jatkuvat koko itärannikon Sydneyyn ja Melbourneen saakka.
Päivämme Coolangattassa sujuivat leppoisasti pitkistä rantakävelyistä ja lämpimistä aalloista nauttien. Sää oli enimmäkseen niin helteinen ja aurinkoinen kuin vain aurinkorannalla voi toivoa. Takaisin Ormistoniin palasimme keskelle pääsiäistohinoita ja australialaisten valmistautumista syksyn päätapahtumaan, Englannin kruununprinssiparin vierailuun. Niistä enemmän seuraavassa raportissa, jonka toivottavasti ehdimme julkaista ennen kotiinlähtöämme 5.5.
Syyspäiviä Australiassa 3
Friday, May 2, 2014, 03:54 AM
Ormiston 13.4. – 4.5.2014
Pääsiäistä juhlitaan Australiassa kesän päättymiskarnevaalina. Silloin on viisasta pysytellä kotona, koska kouluilla on kahden viikon loma ja kaikkialla on hulinaa. Tiet ruuhkautuvat ja hotellien, ravintoloiden ja bensiinin (!) hinnat nousevat, kun perheet suuntaavat lomanviettoon rannoille. Pääsiäisen uskonnollista sanomaa ei mediassa juuri näy, sen sijaan ruokakaupat juhlivat. Erityisesti suklaata ja meren eläviä syödään runsaasti, ja alkoholin kulutus saa Suomen näyttämään pyhäkoululeiriltä. Pääsiäisaamuna lapsiperheissä on vipinää, kun jälkikasvu etsii piilotettuja suklaamunia pihapiiristä.
Tänä vuonna pääsiäisaikaan aussimediaa virkisti Englannin kruununprinssiparin valtiovierailu. Vaihteeksi päivälehti Courier Mailissa oli raiskausten, pedofiiliuutisten, rugbyn ja politiikkojen törmäilyjen lisäksi muutakin luettavaa. Harvinainen kuunpimennyskin jäi vähälle huomiolle. Oli aika ihmeellistä nähdä, miten demokraattinen Australia meni täysin polvilleen Williamin ja Katen edessä. Tuhannet katsojat odottivat tuntikausia katujen varsilla nähdäkseen ihailemansa nuoret kuninkaalliset, ja ne onnelliset, jotka saivat kädestä tervehtiä heitä, antoivat kyynelehtiviä lausuntoja kokemuksestaan TV:ssä. Eniten ihmetytti, miten nöyrästi ja kritiikittömästi lehdistö ja televisio palvoivat ”ihanaa Katea ja suloista pikkuprinssi Georgea” (joka oli kuvista päätellen lähes aina pahalla päällä ja meidän mielestämme ylipainoinen). Kukaan ei uskaltanut ihmetellä, miten paljon vierailu maksoi tai mitä tekemistä kuninkaallisilla ylipäätään on tasavaltaisessa maassa. (Tosin vierailun ansiosta kuningasperhettä arvostetaan nyt entistä enemmän ja Katesta ollaan kovaa vauhtia leipomassa uutta Dianaa). Nyt kuninkaallisten turhakkeiden vierailu on onnellisesti ohi, mutta jälkimaininkeina lehdet esittelevät ja arvioivat Katen puvustoa ja lukijat saavat äänestää parasta Kate and William lookalike –paria.
Kate ja William osallistuivat myös Anzac-päivän viettoon Canberrassa. Anzac Day (= Australia and New Zealand Army Corps) on paikallinen veteraanipäivä ja uskomaton isänmaallisen paatoksen huipentuma. Koko edeltävä viikko mediassa esitellään ja ylistetään sotasankareita ja heidän tekojaan ja kiitetään heitä siitä, että he ”pelastivat Australian” 100 vuotta sitten Turkin maaperällä. Anzacit tosin hävisivät turkkilaisille ja joutuivat perääntymään 8 kuukauden veristen taistelujen jälkeen, saavuttamatta metriäkään tavoitteestaan vallata Konstantinopoli. Historian valossa Turkin Anzac- operaatio on osoittautunut jättimäiseksi Britannian sodanjohdon virheeksi (mm. Winston Churchill täysin aliarvioi turkkilaisten taistelukyvyt). Sittemmin aussit toki kunnostautuivat Euroopan sotatantereilla ja Anzac-myytti perustuu myös sotamenestykseen, ei pelkästään menetyksiin.
Hienoa on, että veteraaneja arvostetaan, mutta Australian medialla on taipumus olla kovin kritiikitön heittäytyessään tunteisiinsa. Me mietimme, mitä ihmettä aussit tekivät 1. maailmansodassa? Taistelivat kuningattaren puolesta ja tapattivat nuoria miehiä! Gallipolista (= taistelupaikka Turkissa, jossa tuhansia nuoria miehiä sai surmansa) on tullut pyhiinvaelluspaikka. Ensi vuonna on kulunut 100 vuotta Gallipolin taistelusta, ja jo nyt matkatoimistot myyvät matkoja satavuotisjuhliin paikan päälle. TV näyttää itkeviä teinejä, jotka kiittävät sadan vuoden takaisia ”pelastajiaan”. Sen sijaan toisessa maailmansodassa Australia taisteli olemassaolostaan japanilaisia vastaan – ja selvisi kiitos USA:n. Myöhemmin australialaiset ovat sotineet amerikkalaisten rinnalla mm. Vietnamissa (kuten Timon veli Jussi), Irakissa ja Afganistanissa.
Kaikkialla Australiassa järjestetään suuria paraateja Anzac-päivänä, joka on yleinen vapaapäivä. Mekin menimme Brisbanen keskustaan katsomaan paraatia, jossa mm. Timon veli marssi. Paraatiin osallistuivat sotilaiden lisäksi kaikenlaiset veteraanijärjestöt ja jopa veteraanien jälkeläiset. Suomessa kunniamerkkien käyttö on tarkkaan säädelty, mutta täällä näki jopa pienten lasten kantavan isoisän mitaleita. Olihan se mielenkiintoinen kokemus. Leenakin näytti perin isämaalliselta heilutellessaan Australian pienoislippua.
Brisbanessa on hieno nykytaiteen museo, GoMA (Gallery ofModern Art), jossa on parhaillaan valtaisan suosion saanut maailmankuulun kiinalaisen taiteilijan Cai Guo-Qiangin näyttely Falling Back to Earth. Sen ehkä kiehtovin työ, Heritage 2013, on saanut inspiraationsa meillekin läheisen Stradbroken saaren sinisestä järvestä (Blue Lake). Teos täyttää kokonaisen suuren salin. Keskellä olevan sinisen lammen ympärillä on 99 eri maailman eläintä (luonnollisen kokoisina täytettyjä) juomassa täydessä sovussa. Toisessa huikeassa teoksessa (Head On) 99 sutta syöksyy päin lasiseinää. Ne nousevat hoippuen jaloilleen ja törmäävät lasiin uudestaan ja uudestaan. Teos on suunniteltu Berliinin Guggenheim-museoon ja sen symboliikka viittaa sekä Berliinin muuriin että ihmisen taipumukseen toistaa omat virheensä. Cai Guo-Qiangilla on ollut lukuisia näyttelyitä maailman metropoleissa, ja hänen teoksensa ovat usein saaneet inspiraation kyseisen maan luonnosta tai yhteiskunnasta. Olisipa mielenkiintoista nähdä, mitä hän kertoisi Suomesta.
Syksy on ollut poikkeuksellisen lämmin ja kaunis. Olemme ottaneet irti kaiken mahdollisen auringosta melomalla kotilahdella, tekemällä pitkiä kävelyjä lähiseudun eukalyptusmetsissä ja pelaamalla golfia. Olemme myös ajelleet sisämaan maisemia ihailemassa; kävimme mm. taas katsomassa Niukkasen perheen ensimmäistä kotia pienessä Dalbyn kaupungissa n. 200 km Brisbanesta länteen (kuvia ja tekstiä Dalbysta v. 2006:
http://www.timojaleena.com/maailmanympa … 919-050607 )
Brisbanen ympäristön luonto on todella monipuolista: idyllisiä pikkukaupunkeja, karjatiloja, sademetsiä, peltolakeuksia, vuoria, laaksoja ja hiekkarantoja…
Vietämme matkamme viimeisiä päiviä Australiassa. Nyt onkin hyvä lähteä, syksy näyttää alkaneen. Viimeiseksi viikonlopuksemme luvattiin peräti 22 (!) asteen kylmyyttä, ja aussit ovat kaivaneet talvivaatteet naftaliinista. Maanantaina 5.5. lennämme Hong Kongiin, jossa olemme kolme päivää ja perjantaina 9.5. palaamme kotiin. Niinpä tämänkertainen reissumme lähestyy loppuaan. Tuntuu haikealta, mutta toisaalta on ihanaa palata kotiin ja Suomen kevääseen. Seuraava raportti on siis viimeinen ja tulee Hong Kongista.
Hong Kong ja Macao 6. – 9.5.2014
Saturday, June 14, 2014, 08:20 PM
Hong Kong on nykyään Kiinan erityishallintoalue, jolla on oma perustuslaki. 7-miljoonainen kaupunki on tänä päivänä yksi maailman liberaaleimmista talouksista ja tärkeimmistä talouden keskuksista.
Lensimme Australiasta tällä kertaa Hong Kongin kautta, koska Leena ei ollut siellä koskaan käynyt ja Timokin viimeksi Britannian hallintokauden aikana. Vietimme kaupungissa kolme sateista ja sumuista päivää. Asuimme Hong Kongin saaren puolella, joka on keskeinen business-elämän alue. Parempi ja mielenkiintoisempi paikka asua olisi ollut Kowloonin alue, jossa parhaimmat kaupat ja ravintolat sijaitsevat.
Australialainen tuttavamme sanoi, että Hong Kong on vain ostoksia ja syömistä varten. Kovin paljon näkemistä siellä ei olekaan: se on kuin mikä tahansa miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen ja vilkkuvine valoineen. Parhaimmillaan se on illalla, kun miljoonat mainosvalot heijastuvat satamalahden veteen. Ostoksia siellä ei myöskään kannata tehdä. Hinnat ovat yhtä korkeita kuin Suomessa, ja tarjolla on samat maailmanmerkit kuin muuallakin. Edullisimpia ja paikallisimpia ostoksia voi tehdä esimerkiksi Naisten markkinoilla, joka on pitkä torikatu Kowloonissa.
Jos pitää kiinalaisesta ruuasta, tarjolla on ravintoloita kaikkialla. Muunlaistakin ruokaa löytyy, mutta sitä saa etsiä. Mikään varsinainen herkuttelupaikka ei Hong Kong mielestämme ole.
Mielenkiintoisin kokemus oli taiwanilaisen kuvanveistäjän Ju Mingin näyttely Sculpting the Living World Hong Kong Museum of Artissa. Ju Ming tekee luonnollisen kokoisia veistoksia käyttäen materiaalinaan puuta, keramiikkaa,kiveä, pronssia ja ruostumatonta terästä. Aiheet hän ottaa ympäröivästä jokapäiväisestä elämästä. Monen veistoksen kohdalla jäi ihmettelemään, miten karkeannäköisesti puusta veistetty ihmisryhmä voi olla niin elävä ja ilmeikäs.
Taksilla ajaminen Hong Kongissa on varsin mielenkiintoinen kokemus. Taksit ovat halpoja ja niitä on paljon. Ongelmana ovat kuljettajat, jotka useimmat ovat tulleet manner-Kiinasta. He eivät juuri osaa englantia eivätkä ymmärrä turistien tapaa lausua paikallisia nimiä. Useimmiten he ovat asiakkaalleen äreitä ja pahantuulisia ja vievät helposti väärään paikkaan, jollei turistilla ole näyttää määränpään nimeä kiinanlaisilla kirjaimilla kirjoitettuna.
Viimeisenä päivänä teimme laivaretken Macaon minivaltioon. Macao on samanlainen Kiinan erityishallintoalue kuin Hong Kongkin, josta on sinne noin tunnin lauttamatka. Se on entinen Portugalin siirtomaa, ja portugalin kieli on edelleen toinen sen virallisista kielistä (mandariinikiina on toinen). Kasinot ovat Macaon tärkein tulonlähde; Helsingin kokoisessa kaupungissa on 42 suurta kasinoa.
Macaoon saapuessamme kaupungissa oli rankkasade eikä kävelyretki kaupungilla houkutellut. Otimmekin satamasta opastetun autokierroksen saadaksemme jonkinlaisen kuvan paikasta. Jättimäisissä kasinorakennuksissa ei ollut paljon nähtävää ulkopuolelta emmekä olleet kiinnostuneita pelaamisesta, mutta siirtomaa-aikaisia rakennuksia ja katuja oli vielä jonkin verran jäljellä.
Macaosta palattuamme jäljellä oli vain matka lentokentälle. Sää oli surkea, ja lentoaseman ilmoitustaululla oli pelottava varoitus: black rain. Kaikki lennot oli alkuillasta peruutettu ukkosmyrskyn ja saastesateen takia. Koneemme Helsinkiin oli määrä lähteä puolenyön maissa, mutta pitkään emme tienneet, pääsemmekö ollenkaan lähtemään. Lopulta istuimme koneessakin vielä pari tuntia odottamassa lähtölupaa, joka tuli neljältä aamulla. 13-tuntinen lento sujui sitten ihan mukavasti ja saavuimme Helsinkiin kolme tuntia myöhässä väsyneinä mutta onnellisina – oli ihana saapua Suomen kevääseen, vuokot kukkivat ja koko luonto oli vehreimmillään.
Yli neljän kuukauden pituinen matka oli takana. Jälleen kerran kaikki oli mennyt hienosti: meitä ei taaskaan ryöstetty, pysyimme terveinä, matkatavarat eivät kadonneet (paitsi Leenan silmälasit, jotka jäivät jonnekin Uuteen Seelantiin) ja lennot sujuivat ongelmitta. Olimme saaneet nauttia kahdesta lähes peräkkäisestä kesästä. Rahaa oli mennyt, mutta mielemme oli täynnä uusia kokemuksia ja hienoja muistoja. Kotona oloa ei voita mikään – kunnes matkakuume alkaa taas kaihertaa.
Oli mukava tulla kotiin kun amerikkalaisen ystäväperheemme lapset olivat askarrelleet tällaisen kyltin.