Montevideo- Minä näin vuoren.

Montevideo 27.1. – 24.2.2020

Tarinan mukaan vuonna 1520 Magalhãesin retkikunnan merimies huusi mastosta ”Monte vide eu” (Minä näin vuoren). Näin tämä parisataa metriä korkea kukkula antoi nimen tulevalle suurkaupungille.

Matka Buenos Airesista Montevideoon käy kätevästi: pikalaivalla tunnin verran Coloniaan ja sieltä pari tuntia bussilla perille.

Laivareitti kulkee halki Rio de la Platan valtavan suiston.

Uruguayta on kutsuttu yhden kaupungin (Montevideon) ja sitä ympäröivän karjatilan maaksi. Karja- ja lammasfarmit käsittävät 80% pinta-alasta ja karjatalous on perinteisesti ollut tärkein elinkeino. Turismi keskittyy rannikolle, jossa on 300km upeita hiekkarantoja.

Bussista näkee, että Uruguay elää maataloudesta.
Päärakennuksen koko kertoo tilan koosta.
Vanhaa ja uutta eukalyptusmetsää. Selluteollisuus on tärkeä elinkeino ja suomalainen UPM on tehnyt tänne suuria sijoituksia.
Parin tunnin bussimatkan jälkeen saavumme Montevideoon.

Montevideo on Uruguayn pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Se sijaitsee maan etelärannikolla Rio de la Platan suistoalueella. Kaupungissa asuu noin 1,6 miljoonaa ihmistä, lähes puolet maan koko väestöstä, joka on suurimmaksi osaksi espanjalaisten ja italialaisten jälkeläisiä, alkuperäisväestö kun tuhottiin lähes kokonaan. Halusimme tutustua kaupunkiin rauhassa, ja varasimme sieltä Airbnb-asunnon mukavalta paikalta puiston vierestä ja rannan läheisyydestä koko kuukaudeksi.

Hallintopalatsilla on arvovaltainen olemus.
Vanhan kaupungin sokkeloissa.
Löytyisikö kiinnostavia kirjoja?
Salvon palatsi (rv. 1925-28) on kaupungin tunnetuin maamerkki.
Talokanta kertoo, että kaupungissa on vaurautta.
Moni kaupunkipalatsi toimii nykyään museona.
Arvokuljetusta vartioidaan tarkasti.
Vehreitä katuja on paljon.
Asuntomme oli keskiluokkaisella alueella.
Onnellisia ulkoilijoita.
Läheinen puisto Parque Rodo oli rauhaisa paikka.
Polkuveneellä oli mukava seilata.
Kyltin mukaan tässä on uiminen kielletty.
Lähirannalla oli tilaa.

Hienointa Montevideossa on sen sijainti meren rannalla. Kaupunkia kiertää kolmelta puolelta 20 km pitkä rantakatu, Rambla, jota voisi kutsua kaupunkilaisten olohuoneeksi. Päivällä siellä on mukava lenkkeillä tai pyöräillä, ja iltaisin kaupungin asukkaat kerääntyvät sinne maté-varusteineen seurustelemaan ja ihailemaan auringonlaskua.

Kävelykatu Rambla on montevideolaisten henkireikä.
Kun rantaraittia on 20 km suuntaansa, pyörä on järkevä vaihtoehto.
Enimmäkseen vain kävelimme.
Näitä sai väistellä sielläkin.
Rantapuistossa oli mukava vaeltaa.
Holokaustin muistomerkki. Maahan tuli sotien jälkeen paljon juutalaispakolaisia. Sattumalta olimme juuri lukeneet Auschwitzin tatuoijan ja Cilkan tarinan.
Puistotyöntekijöillä on päivän tärkein hetki: siesta.
Satapäinen merimetsolauma paimensi kalaparven rannan tuntumaan ja herkutteli hillittömästi.
Punta Bravan majakka on vartioinut Montevideon rannikkoa vuodesta 1876.
Mielipenkkimme. Tässä oli hyvä vain istua ja tuijottaa.
Illan saapuessa Ramblasta tulee kaupunkilaisten olohuone.
Lähes kaikilla on mukana matémuki ja kuumaa vettä.
Auringonlasku on tärkeä hetki.
Istuskelu jatkuu iltayhdeksään asti, sitten on vuorossa koko perheen päivällinen kotona tai ravintolassa. Kaikki mukana, vauvat ja vaarit.
Ranta on illalla urheilukenttä.

Uruguay ja Argentiina ovat läheisempiä naapureita kuin Suomi ja Viro ja kielikin on sama, mutta matkailijaa odottaa siellä monta (sekä positiivista että negatiivista) yllätystä. Ensimmäinen yllätys on hintataso: kaikki on Uruguayssa noin kolmanneksen kalliimpaa kuin Argentiinassa. Sitä lieventää hieman se, että kun maksaa ravintolassa tai ruokakaupassa ulkomaisella luottokortilla, laskusta vähennetään liikevaihtoveron osuus. Silti joutuu vielä maksamaan enemmän kuin naapurissa. Sen sijaan luottokortilla maksaminen on lähes yhtä helppoa kuin Euroopassa, jopa lähimaksu toimii.

Turistit lähtevät ja troolari tuo mereltä tuoretta kalaa.
Kala on hyvää ja halpaa, ja sitä on lautasella riittävästi.
Viinilasillisen määrämitta on yhtä kuin lasin reunat.

Argentiinassa on luottokortilla maksavan ensin todistettava henkilöllisyytensä virallisella dokumentilla, naputeltava PIN ja lopuksi allekirjoitettava lasku – ja senkin jälkeen vielä katsotaan epäilevästi kuin huijaria.

Argentiinassa tottui iloisiin ja ystävällisiin ihmisiin, jotka aina halusivat jutella, ja yllätys oli suuri, kun Uruguayssa hymy tuntui olevan tiukassa.
Kaupan kassa katsoi tuimasti, vaikka kuinka yritit olla ystävällinen, kadulla
ihmiset kävelivät usein väärällä puolella eivätkä väistäneet piiruakaan. Itse oli pakko väistyä, muutoin oli seurauksena törmäys. Ravintolassa tarjoilija ei turhia selitellyt ruokalistan sisältöä eikä hississä juuri kukaan tervehtinyt (no eipä aina Suomessakaan). Ehkä turistia vain vierastettiin, emme nähneet muita gringoja kuin risteilyturisteja vanhassa kaupungissa.

Risteilyturisteilla ei ole pitkä kävely kaupungille.

Monessa suhteessa asiat ovat kuitenkin Uruguayssa paremmin kuin Argentiinassa. Maa on Etelä-Amerikan turvallisin ja tilastojen mukaan siellä asuu lähes yhtä onnellisia ihmisiä kuin Suomessa. (Onni ei vain näy ulospäin, kuten ei usein Suomessakaan). Sosiaaliturva on hyvä ja lainsäädäntö liberaali, esimerkiksi marijuana on maassa laillistettu. Lukutaitotaso on hyvin korkea (98%) ja koululaitos toimiva.

Ikävintä Montevideossa oli sen roskaisuus ja töhryisyys. Katuja reunustavat vehreät puut ja kauniit vanhat rakennukset, joista monen on annettu ränsistyä (tulee mieleen vanha Havanna). Missään emme ole nähneet niin paljon ”graffitteja”, ts. töhryjä rakennuksissa, niitä oli aivan kaikkialla. Katujen täpötäydet jätesäiliöt pursuivat ja levittivät roskia (ja hajua) ympäristöönsä. Jalkakäytävät olivat huonokuntoisia ja halkeilevia, katse oli pidettävä jaloissa, jos ei halunnut kompastua. Mieli apeana ihmettelimme, miksi kauniin kaupungin annetaan rappeutua. Kysymys ei varmaan ole pelkästään rahasta. Buenos Aires on paljon paremmin hoidettu, vaikka köyhyyttä on siellä enemmän.

Monista kaduista tuli mieleen vanha Havanna.
Jalkakäytävillä sai varoa jalkojaan.
Harva rakennus on säästynyt töhryiltä.
Omistaja putsaa viime yön satoa.
Roskasäiliöt olivat surkea näky.
Roskien kierrättäjällä oli ekologinen ajoneuvo.
Ratsupoliisi oli näkyvästi läsnä.

Montevideo tarjoaa monenlaista kulttuuria, teattereita, konserttitiloja ja museoita on runsaasti. Iloksemme myös lähes kaikki museot ovat ilmaisia tai pääsymaksu on minimaalinen. Tätä etua yritimmekin käyttää ahkerasti
hyväksemme ja yhdistimme ruumiin kulttuurin ja henkisen hyvinvoinnin kävelemällä lähes päivittäin johonkin museoon.

Hellepäivänä oli hyvä paeta museoon.
Uruguayn kansallistaiteilija Juan Manuel Blanesin ehkä vaikuttavin maalaus: Keltakuume-episodi Buenos Airesissa.
Blanes oli myös gauchokulttuurin ikuistaja.
Vanha vankila on muutettu nykytaiteen museoksi.
Luonnontieteen museon oudoin otus: 8 miljoonaa vuotta sitten eläneen doedicurusin luuranko.
Kaimaani on pelottava täytettynäkin.
Merimuseossa oli suuria pienoismalleja.
Museossa kerrottiin kattavasti Graf Speen kohtalosta. (Ks. Punta del Esten taistelu edellisessä raportissa).
Yksi Graf Speen tykeistä on nostettu meren pohjasta.
Hautausmaat ovat myös eräänlaisia museoita.
Sotakenraalien muistomerkki.
Historiaa ja nykyaikaa.

Helmikuu on karnevaalikuukausi Montevideossa. Karnevaali oli meille melkoinen pettymys: siinä missä esimerkiksi Las Palmasissa karnevaali näkyi ja kuului kaikkialla ja kaduilla oli iloinen ja meluisa juhla, täällä se oli hajautettu eri kaupunginosissa olevissa ulkoilmateattereissa pidettäviin maksullisiin esityksiin. Halusimme tutustua paikalliseen erikoisuuteen nimeltä murga, ja kävimmekin yhdessä murga-esityksessä. Ohjelma koostui useista erilaisista musiikkikappaleista ja jonkinlaista standup-huumoria sisältävistä pitkistä puhe-ja lauluesityksistä, joista yleisö tuntui nauttivan suunnattomasti. Kuulimme, että sisältönä oli poliitikoiden ja ajankohtaisten tapahtumien pilkkaaminen, mutta meille esitykset eivät oikein avautuneet. Jokaisen esityksen välissä oli pitkä tauko, jonka aikana yleisö ryntäsi nauttimaan ruokaa ja juomaa teatterin myyntipisteistä. Esityksiä oli meidänkin naapurissamme lähes joka ilta, mutta yksi kerta riitti meille. Karnevaaliohjelmista tiedottaminen (niin kuin kaikki muukin tiedottaminen latinalaisessa Amerikassa) oli myös niin huonoa, ettei tietoa tahtonut löytyä edes karnevaalien nettisivuilta.

Näky on kuin Rion kaduilta. Karnevaaliasu muistuttaa, että Uruguay ja Brasilia olivat samaa maata vuoteen 1825 asti.
Murgalaulajat tekevät pilkkaa politiikasta.
Katukulkueessa kaikuvat candomberummut.
Uruguayn karnevaaleihin liittyy taikauskoa ja satuhahmoja.
Meren juhlaa vietetään samaan aikaan kuin karnevaalia. Sadat tuhannet ihmiset kokoontuvat kaupungin rannoille. Juhlassa sekoittuvat afrikkalaisperäinen Meren jumalatar ja kristillinen Meren neitsyt.
Shamaani antaa siunauksen.
Muovista meren neitsyttä viedään uhrattavaksi aaltoihin.
Sinisiä styroksiveneitä myydään uhrilahjoiksi suojaamaan merenkävijöitä.
Jättivenettä viedään merelle.
Kansa juhlii rannalla kauan auringonlaskun jälkeen.
Seuraavana päivänä rannoilla lojuu muovisia uhrilahjoja. Pari päivää myöhemmin styroksi on rikkoontunut murusiksi, joita kalat epäonnekseen syövät.


Neljässä viikossa kaupunki ja etenkin sen Rambla ja rannat tulivat meille hyvinkin tutuiksi. (Vaihtelua saimme muutaman päivän matkalla Punta del Esteen; ks. edellinen päivitys). Sää oli tasaisen hyvä, sadepäiviä oli vain yksi, mutta välillä lämpöä oli liikaakin (parhaimmillaan 37 astetta). Tuuli vaihteli kevyestä myrskylukemiin ja muutamana päivänä saimme ihailla aaltojen vyörymistä rantavalleihin.

Laskiaisriehaa puistossa.
Tuulinen päivä on kuvattu hyvin merimuseon taulussa.
Monimetriset aallot lyövät yli rantakadun.
Suolavesi ei tee hyvää autoille.

Kuukauden vierähdettyä olimme valmiita palaamaan Buenos Airesiin, joka alkoi jo tuntua rakkaalta kotikaupungilta.

Nämä hetket on piirretty pysyvästi muistiimme. Kiitos, Montevideo.