Huaycán 13.4.2018
Kun kotona pakkasimme tavaroita tätä matkaa varten, emme tajunneet, että täällä ei tarvitse juuri mitään: aina on lämmintä eikä lähes koskaan sada. Edes pitkähihaista puseroa ei ole tarvinnut kuin ihan viime aikoina, kun illat ovat syksyn myötä hieman (pari astetta) viilentyneet. Kesävaatteet ovat myös hyvin halpoja täällä: Quinceltä (pääkadulta) saa hameen tai puseron viidellä eurolla. Kuten tavallista matkalaukut pullistelivat tänne tullessamme vaatteita, joista olemme täällä tarvinneet vain osan. Ajatuksemme ovat jo käyneet kotimatkassa (2.5.), ja hieman huolissamme olemme miettineet, miten saamme kaikki tavaramme kotiin. Pitäisi näet vielä jättää tilaa tuleville alpakkaneulehankinnoille.
Päätimme siis lähettää tarpeettomia vaatteita kotiin postissa. Tiesimme kokemuksesta, ettei se tule olemaan helppoa. Astuimme kuitenkin toiveikkaina Mirafloresin postiin vaatekassin kanssa. Uskoimme postin myyvän pakkauslaatikoita, koska Serpostin (= Perun posti) mainoksessa kaunis nainen kantaa iloisena postin logolla varustettua laatikkoa. Kaikki olisikin ollut helppoa, mutta laatikoista ei ollut tietoakaan. Myyjä kuitenkin vakuutti, että niitä myydään varmasti Liman keskustassa.
Matkasimme sitten Liman keskustaan (10km), jossa on kokonaista kaksi postikonttoria. Ensimmäisessä ei laatikoita ollut, mutta virkailija kertoi vastapäisen kaupan myyvän niitä – no, ei myynyt. Kävelimme sitten kantamuksinemme muutaman kilometrin päähän pääpostiin, jossa olisi kuulemma laatikoita. Ei ollut sielläkään, mutta vastapäisen pienen matkamuistokioskin myyjä oli keksinyt liikeidean ja myi meille eurolla sopivankokoisen laatikon.
Niin sitten tyytyväisinä pakkasimme laatikon ja veimme sen ylpeänä postivirkailijalle, joka punnitsi paketin. Yli kolmikiloisen paketin lähettäminen Suomeen (”onko se Euroopassa?”) ei ollut ihan halpaa (n. 50 euroa), ja kun vähän nieleskellen hyväksyimme hinnan, saimme paksun nipun erilaisia papereita täytettäväksi. Pelkkä passin näyttäminen ei riittänyt, vaan myös passikopio piti jättää postin papereihin. Olemmekin oppineet kantamaan kopioita aina mukanamme koska sellaista vaaditaan mm. aspiriinia tai bussilippua ostettaessa. Mutta sekään ei vielä riittänyt, vaan Timon piti vielä painaa sormenjälkensä (!) viiteen eri kopioon.
Virkailija teippasi paketin huolellisesti ja saimme sen vihdoin lähtemään. Lähes koko päivähän siihen meni. Saa nähdä, koska tulee perille. Malesiasta lähetetty paketti matkusti aikanaan 13 kuukautta, mutta Mexico Citystä vain viisi päivää.
Postista palatessamme huomasimme, että orkesteri oli juuri aloittamassa soittoa eräällä sivukadulla. Paikalla oli satoja kaupunkilaisia ja musiikin alkaessa katu muuttui tanssilavaksi. Liityimme joukkoon ja liidimme asfaltilla foxin tahdeissa. Perulaiset innostuivat meitä kuvaamaan ja kannustamaan ja yhtäkkiä olimmekin ohjelmanumero. Orkesterinjohtajan huomatessa, että lavalla on myös gringoja hän päätti soittaa kuusi kappaletta samantien. Helpotus olikin suuri kun vihdoin tuli tauko. Kuuluttaja, sivistyneen oloinen herra, kysyi mistä olemme kotoisin ja kun vastasimme olevamme Finlandiasta, hän piti ylistyspuheen, jossa mainittiin moneen kertaan Suomen olevan maailman koulutetuin kansakunta – ja suomalaisten opettajien olevan maailman parhaita! Hän kysyi meiltä, emmekö voisi ryhtyä opettajiksi Perussa, missä kunnon koulutuksesta ja hyvistä opettajista on huutava pula. Kun kerroimme tekevämme juuri sitä työtä Huaycánissa, kuuluttajalta loppuivat ylistyssanat ja kansan hurratessa ja kiitellessä poistuimme estradilta. Valitettavasti tästä mieleenpainuvasta hetkestä ei meillä ole kuvia, monella muulla kyllä.
Edellispäivänä meillä oli toinenkin mieleenpainuva hetki. Leena täytti vuosia ja lahjaksi hän lähti lentoon. Barrancossa ja Mirafloresissa on mahdollista kokeilla lentämistä varjoliitimellä eikä Leenaa tarvinnut kahta kertaa käskeä. Lentäjänä oli Perun ja lähes koko maailman paras liitäjä, Juanito Ortiz, ja hänen kyydissään Leena seilasi tällä kertaa yläilmoissa meille jo tutuissa rantamaisemissa.
