Huaycán 18.3.2018
Olemme viikon sisällä joutuneet kolmeen osin huvittavaan, osin turhauttavaan tilanteeseen, joiden lähtökohtana on ollut sama ilmiö: törmäys byrokratiaan.
Vaikea asia 1. Postikorttien lähettäminen.
Käydessämme Limassa kirjaostoksilla päätimme lähettää muutaman kortin Suomeen ja Espanjaan. Kortteja ei myydä lehtikaupoissa tai -kioskeissa mutta pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme pölyisiä, auringon haalistamia kortteja eräästä käsityömyymälästä. Postimerkkejä myydään vain postikonttoreissa. Suunnistimmekin postikonttoriin, joita Liman keskustassa on peräti kaksi. (Huaycánissa ei ole yhtäkään).
Postikonttorissa oli kaksi virkailijaa eikä yhtään asiakasta. Luukulla virkailija ilmoitti, että postimerkkejä ei ole mutta voisimme ostaa kortteihin merkkiä vastaavan leiman. Sanoimme, että se sopii ja virkailija ilmoitti, että korteissa täytyy olla osoite ennen kuin hän voi laittaa niihin leiman. Hän ojensi meille kynän ja siiryimme viereiselle tiskille kirjoittamaan kortteihin tekstejä ja osoitteita.
Kun olimme valmiit, luukulla olikin kuuden asiakkaan jono. Asetuimme jonon päähän ja jonkun ajan kuluttua totesimme, että jono ei liikkunut. Virkailija neuvotteli ensimmäisen asiakkaan kanssa ja muut odottivat vuoroaan, kunnes eräs mies kysyi toiselta, toimettoman oloiselta virkailijalta, voisiko tämä palvella myöskin. Nainen huitaisi kädellään ja käski kysyjän odottaa vuoroaan kuten muutkin. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen päätimme ottaa hatkat ja kokeilla onneamme pääpostikonttorissa, joka sijaitsi parin kilometrin päässä. Siellä ei ollut jonoa. Ystävällinen virkailija otti postikorttimme, näpytti tietokonetta ja totesi, että netti ei toimi. Hän pyysi meitä palaamaan myöhemmin ja päätimme yrittää uudelleen huomenna.
Seuraavana päivänä pääpostissa ei ollut edelleenkään muita asiakkaita ja nyt netti toimi. Ojensimme virkailijalle kortit, hän tutki niitä, kysyi mikä ja missä on Finlandia (España oli ilmeisesti hänelle tuttu) ja pyysi nähdä passimme. Kirjattuaan passien numerot virkailija kysyi uudelleen missä Finlandia on ja olemmeko varmasti finlandialaisia. Varmistuttuaan asioista hän vihdoin näpytti tietokoneeseen pitkiä numerosarjoja ja tulostin naksutti ulos neljä tarraleimaa jotka hän liimasi kortteihin. Maksoimme n. 6 euron laskun, saimme komean kuitin, virkailija ojensi kortit takaisin ja pyysi meitä laittamaan ne viereisessä salissa olevaan kansainväliseen postilaatikkoon. Teimme työtä käskettyä ja jäimme odottamaan jos ja milloin kortit saapuvat perille. Viimeksi ne tekivät matkaa kuusi viikkoa.
Vaikea asia 2. Oleskeluluvan pidentäminen.
Suomen kansalaiset eivät tarvitse Peruun viisumia. Maahan tullessamme virkailija löi passeihimme leiman, joka oikeutti meidät 90 vuorokauden oleskeluun Perussa. Joudumme kuitenkin olemaan Perussa noin viikon kauemmin.
Suomessa vapaaehtoisperehdytyksessä saimme ymmärtää, että oleskeluaikaa Perussa voi pidentää ilman muodollisuuksia ja että lähtiessä lentokentällä voi maksaa ylimenevistä päivistä sakon, joka olisi 1 dollari per vuorokausi. Suomen suurlähetystö Limassa oli samaa mieltä mutta neuvoi meitä kuitenkin varmistamaan asian Perun viranomaisilta.
Meillä on ikäviä muistoja Liman lentokentän byrokratiasta. Kymmenen vuotta sitten olimme jäädä koneesta koska matkatoimiston antamassa varauskoodissa oli yksi väärä kirjain. Selvisimme pälkähästä ja pääsimme kotilennolle maksamalla kumpikin 25 dollaria ”lentokenttävirkailijoiden hyvinvointikassaan” (lue: virkailijan taskuun). Ainoa tapa varmistaa, ettei vastaava toistuisi, olisi käydä maahanmuuttovirastossa.
Kävimme siis maahanmuuttovirastossa. Ulkomaalaisina, oletettavasti espanjaa taitamattomina, meille haettiin tulkki. Tämä vei meidät luukulle jolla saimme kumpikin paperilapun, jossa meitä neuvottiin maksamaan n. 3 euron käsittelymaksu lähimmässä Banco de la Naciónin konttorissa. Sen jälkeen meidän tulisi palata maahanmuuttovirastoon heidän määräämänään ajankohtana, jolloin saisimme passeihimme leiman joka oikeuttaa meidät poistumaan maasta ilman seuraamuksia.
Leimauspäivämääräksi asetettiin 19.4, joka on sattumalta vapaapäivämme ja pääsemme mahdollisesti silloin Limaan. Mikäli emme jostain syystä maksaisi lapussa ilmoitettua käsittelymaksua, voisimme maksaa 1 dollari per päivä suuruisen myöhästymissakon lentokentällä, kuten suurlähetystö lupaili. Tähän vaihtoehtoon emme kuitenkaan haluaisi turvautua kun kyseessä on Liman lentokenttä ja henkilökunnan hyvinvointikassassa saattaa taas olla vajetta.
Marssimme parin kilometrin matkan Banco de la Naciönin konttoriin, jonotimme hetken ja maksoimme vaaditut käsittelymaksut. Nyt meillä on kuitit, joita vastaan ehkä 19.4 saamme tarvittavat leimat joiden avulla lähdemme ehkä 2.5 paluumatkalle Suomeen. Ihmettelemme edelleen, miksi emme voineet maksaa käsittelymaksua itse virastossa ja saada leimat samantien.
Vaikea asia 3. Luottokortilla maksaminen ruokakaupassa.
Kahden ylläkuvatun tilanteen jälkeen viimeinen tapaus on suorastaan vähäpätöinen. Kävimme eilen supermarketissa täydentämässä juusto-, kahvi- ja shampoovarastoamme. Olimme unohtaneet nostaa käteistä mutta tiesimme, että kaupassa voisi maksaa luottokortilla. Pitkän jonotuksen jälkeen saimme vihdoin parinkymmenen euron ostoksemme laskutettua ja kaivoimme esiin Visa-kortin. Saammeko nähdä passinne kiitos, kuului pyyntö kassalta. Passia ei tietenkään ollut mukana, eikä ikävä kyllä myöskään passikopiota. Suomalainen ajokortti ei täällä kelpaa mihinkään.
– Emme voi hyväksyä ostoksianne ilman passia tai virallista henkilökorttia, ilmoitti myyjä. Liikkeessä sattui olemaan pankkiautomaatti, jätimme ostokset kassalle ja nostimme tarvittavan summan rahaa. Sillä välin kassa oli ottanut seuraavat ostokset käsittelyyn ja saimme odottaa uudelleen vuoroamme. Sitten ostoksemme laitettiin uudelleen hihnalle ja kaikki laskettiin uudestaan, perulaisten tuijottaessa tyhmiä gringoja jotka eivät edes tiedä, miten kaupassa toimitaan.
Passin mukanaolo olisi ilman muuta pitänyt muistaa, ehkä kopiokin olisi riittänyt. Miksi Perussa sellainen tarvitaan PIN-koodillista luottokorttia käytettäessä on meille mysteerio. Joka tapauksessa kaikilla perulaisilla on pienestä pitäen kuvallinen ID-kortti, joka heidän tulee pitää mukanaan aina ja kaikkialla ja jota kysytään joka tilanteessa. Sama sääntö näyttää pätevän ulkomaalaisiin.
Lopuksi hieman muita kuulumisia. Vapaaehtoiskollegoillamme on käynyt huono tuuri. Viisi heistä ryöstettiin viime lauantai-iltana kun he olivat palaamassa pikkubussilla vietettyään iltaa läheisessä kaupungissa. Bussiin nousi viisi pistoolein ja puukoin aseistettua miestä ja kollegamme ryöstettiin putipuhtaiksi. Kukaan ei onneksi loukkaantunut. Leena, Paula ja minä olimme palanneet onnellisesti samasta paikasta samanlaisella bussilla vain puoli tuntia aikaisemmin.
Toinen ryöstö tapahtui keskiviikkona Limassa. Neljä naiskollegaamme, joista kolme oli ryöstetty pari päivää aiemmin, oli kävelemässä kohti bussiasemaa keskellä kirkasta päivää, kun heidän eteensä kurvasi moottoripyörä, sen matkustaja hyppäsi kyydistä ja tarrasi kiinni yhden naisen olkalaukkuun, nainen vastusti ja kaatui maahan, laukku vietiin ja varas pakeni paikalta moottoripyörän kyydissä. Laukussa oli passi, kännykkä, luottokortteja ja rahaa, eli juuri sitä mitä varkaat toivoivat. Ymmärrettävästi vapaaehtoistalossa on ollut apea tunnelma.
Eilen pääsimme juttusille paikallisen poliisin kanssa. Lastenkirjaston liepeillä asustelee puhdasverinen, vahvaleukainen, isohampainen ja karvaton inca-koira (ks. kuva). Koira on usein vapaana kadulla, se ärhentelee ohikulkijoille ja on purrut useita ihmisiä. Eilen se hyökkäsi iltähämärässä selkämme takaa ja yritti purra Timoa nilkkaan. Timo teki väistöliikkeen, kaappasi kadulta kiven ja sai koiran karkotettua. Omistaja tuli ulos ja sai kuulla kaikki osaamamme suomen- ja espanjankieliset voimasanat, jonka jälkeen ilmoitimme, että asia ei jää tähän.
Järjestön johtaja soitti poliisille, ja nämä tulivat paikalle ihmeen nopeasti. Koiran omistaja puolusti karmean näköistä kultamuruaan, kertoi sen olevan perheen rakas lemmikki jne. Poliisit kuuntelivat häntä ymmärtäväisesti, kyselivät myös meidän näkemyksiämme mutta, kun Timon jalat olivat edelleen tallella, omistaja pääsi pälkähästä pelkällä varoituksella. Ehkäpä kysymyksessä oli alkuperäisasukkaan (koiran) oikeudet gringoja vastaan? Yksi poliiseista jopa ehdotti, ettemme jatkossa kävelisi koiran kotikadulla.
Keskustelun loppuvaiheessa kaksi nuorta naiskollegaammme käveli ohitse ja poliisit unohtivat koko koiran, udellen meiltä lisätietoja naisista. Lopuksi yksi poliiseista huusi paikallisen kohteliaisuuden naisten perään, ja sitten virkavalta poistui paikalta. Tänään sama inca-koira ulkoili kiltisti talutushihnassa omistajansa kanssa, joten ehkä poliisien käynti vaikutti asiaan.
