Huaycán 11.2.2018
Kolme viikkoa Huaycánissa on takana, ja elämä alkaa olla järjestyksessä. Timo on askarrellut ahkerasti saadakseen alkeellisen asuntomme jotenkin toimivaksi. Pikkurahalla olemme saaneet muovilaatikot alusvaatteita ja puseroita varten, seinälle naulakon ja naruja kattoon vaatepuita varten. Vieraillessamme bolivialaisen kummityttömme kotona kuusi vuotta sitten opimme, että muovipusseja voi käyttää moneen tarkoitukseen. Timo löi nauloja hyllyn reunoille, ja simsalabim: saimme ripustettua monta muovipussillista erilaisia tärkeitä tavaroita siististi turvaan pölyltä.
Ostimme peilin, jonka isäntämme Tito porasi seinään. Eilen tapahtui myös suurin ilonaiheemme: Tito osti ja asensi vihdoin uuden vedenlämmittimen suihkuumme, joka näyttäisi jopa toimivan (toivottavasti jatkossakin!). Olemme antaumuksella nauttineet lämpimästä suihkusta ilman ylimääräisiä valoilmiöitä. Sähköinen suihkupää asennuksineen ei ehkä läpäisisi Suomen sähkötarkastusta mutta täällä se tuntuu olevan ihan ok. Tuli mieleen, että tällä tavalla varmaan alkeellisissa oloissa pakolaisleireillä elävät yrittävät sopeutua ahtaisiin ja alkeellisiin aloihinsa.
Edellisinä vapaapäivinämme (keskiviikko ja torstai) pakenimme Huaycánin pölyä ja meteliä Limaan (Huaycániin verrattunan Limankin ilma on puhdasta ja hotellihuoneessa hiljaista). Keskiviikkona Paula oli mukanamme tekemässä kirjahankintoja lapsille. Paula neuvoi meidät suureen kauppahallialueeseen, Feria de Librosiin, jossa oli tuhansittain edullisia kirjoja. Ostimme sieltä lapsille kirjoja niin paljon kuin kolmeen pekkaan jaksoimme kantaa. – Jättikiitos teille, jotka olette meitä avustaneet! Rahaa riittää vielä uuteenkin reissuun.
Vietimme lomapäivämme kiertelemällä Liman vanhankaupungin katuja ja nauttimalla hotellin mukavuuksista. Totesimme saman asian kuin kymmenen vuotta sitten: Liman keskusta on uskomattoman siisti ja turvallisen tuntuinen, ystävällisiä, mutta tiukasti aseistettuja poliiseja on nimittäin kaikkialla. Torstai-iltana palasimme virkistyneinä Huaycániin aloittamaan uutta työviikkoa.
Viikonloppu on meille kiireistä työaikaa, kun lapset ovat vapaita koulusta (tosin juuri nyt lapset ovat kesälomalla koulusta, uusi lukukausi alkaa maaliskuun alussa). Heti ensimmäisillä kirjastotunneilla levitimme kirjasaaliimme pöydille (Paula oli näppärästi muovittanut kirjat ”viikonloppumme” aikana), ja voi mikä riemu lapsissa syntyi, kun he pääsivät kirjojen kimppuun. Sydämessä sykähti sitä iloa katsellessa.
Lauantai-iltana naapurissamme oli 50-vuotispäivät, joita vietettiin railakkaasti. Musiikki soi kadulla melkein seitsemään asti aamulla (minkä jälkeen toisen naapurit pistivät aamumusiikin päälle!) Kaiken päälle bassojen jytinä käynnisti autojen varashälyttimet, jotka saattoivat pauhata 10 – 15 minuuttia yhteen menoon. Ainoa hyvä puoli oli, että kukkojen kieunta ja koirien haukunta ei kuulunut metelin läpi. Sunnuntaipäivän olimme töissä silmät ristissä.
Oman panoksensa kaupungin meluun antaa täysillä musiikkia kailottava roska-auto. Iloisen laulun sanoissa toistuu ”basura, basura”, eli roskista siinä lauletaan ja kauas se kuuluu, kaikkien kaupunginosan koirien säestämänä. Yksi miehistä juoksee noutamassa roskanyyttejä talojen ovenpielistä ja toinen lajittelee saaliin lavalla, vyötäröään myöten jätteissä seisten. Myös kovaäänisiin kiljuvat piirakka-, hedelmä-, astia- yms kauppiaat saavat koirat ulvomaan kuin arosudet.
Viime viikkoomme täällä sisältyy myös surullinen tapahtuma. Isäntäväen suloinen pikkukoira Ache putosi kierreportaiden kaiteiden välistä noin neljä metriä kadulle loukkaantuen pahasti. Ensin eläinlääkäri sanoi, ettei luita ole katkennut ja Ache saattaa toipua, mutta kivut näyttivät pahentuvan, Achen alaruumis halvaantui ja nyt koiraressu on autuaammilla metsästysmailla. Suru on tietysti suuri perheessä ja meilläkin.
