Kaksi ensimmäistä päivää perillä Huaycánissa on takana, ja aivot alkavat pikkuhiljaa herätä aikaeron ja pitkän matkan aiheuttaman univajeen jäljiltä. Lentomatka sujui hyvin, koneet olivat aikataulussa ja 25 tunnin kuluttua siitä, kun lähdimme kotoa, laskeuduimme onnellisesti Liman lentokentälle. Ainoa pieni takaisku oli, että Timon matkalaukku ei saapunutkaan perille yhtä aikaa meidän kanssamme, mutta se tuotiin jo seuraavana aamuna kotiovelle, niin että Timokin pääsi vaihtamaan reissussa rähjääntyneet vaatteensa.
LLI:n (Light and Leadership Initiative) työntekijä Anthony oli meitä vastassa, ja toi meidät ”kotiimme”, jossa isäntämme Tito jo odotti meitä. Asumme Titon nelihenkisen perheen talon yläkerrassa, syömme aamiaisen ja päivällisen perheen kanssa ja lounaan työpaikallamme. Kotitalomme on tyypillinen paikallinen, yksinkertainen ja vaatimaton mutta meille ihan mukava,
Perheenjäsenten kanssa jouduimme heti tuleen puhumaan espanjaa, vaikka varsinkin eilen aivot olivat ihan jäässä. Onneksi he ovat hyvin ystävällisiä ja ovat jaksaneet ymmärtää meidän solkkaamistamme. Varsinkin perheen 8-vuotias tytär Kristall on innokas keskustelija, ja puhetta tulee meidän aivojemme ymmärtämiskykyä nopeammin.
Huaycán on 100 000 asukkaan pölyinen ja meluisa kaupunki vuorten kupeessa parinkymmenen kilometrin päässä Limasta. Se pääkadulla vilisee uskomaton määrä autoja, kombi-busseja, mopo-takseja, ihmisiä ja koiria. Kaikenlaista tavaraa kaupataan kadulla, painonsakin voi tarkistuttaa pienestä maksusta.
Kadonneen matkalaukun lisäksi, tapahtui eilen myös toinen takaisku: Leenalta lohkesi hammas. Mutta ei hätää: kaupungin pääkadulla on satoja kilpailevia hammaslääkärin vastaanottoja. Astuimme vain sisään yhteen niistä ja kas, hammas korjattiin täysin moderneissa vastaanottotiloissa kymmenen euron hinnalla.
Huomenna on edessä mielenkiintoinen päivä: tutustuminen varsinaisiin töihimme täällä. Onneksi olemme saaneet levätä nämä pari ensimmäistä päivää.
Huyacán 29.1.2018
Aamiaislautaselta löytyy papayaa ja chirimoyaa.
Timo:
Paljon on ehtinyt tapahtua. Elämämme Titon perheen luona on asettunut aloilleen mukavasti. Asuntonamme on kontinpuolikkaan kokoinen koppi talon katolla. Viereisessä vastaavassa, hieman pienemmässä kopissa asustelee perheen kanakokoelma. Heräämme aamulla kukkojen kiekumiseen (ihailtuamme niiden ja koirien haukuntaa koko yön), suunnistamme kananpoikia väistellen terassin halki kylmävesihanan äärelle, pesemme naamamme aamukuntoon ja kipuamme alakertaan aamiaiselle. Pöydällä meitä odottavat tuoreet sämpylät ja lautaselliset mangoa, papayaa, chirimoyaa, tuna-hedelmiä ym. ihanuuksia. Syödessämme seurustelemme isäntäparin Titon ja Pattyn, sekä Kristallin ja kolmevuotiaan Derekin kanssa. Kristall on erityisen seurallinen ja antaa meille halaukset ja poskipusut aina tavatessamme tai erotessamme. Perheen koiranpentu Ache pakeni meitä ensi päivinä mutta nyt se jo hullaantuu ilosta kun palaamme kotiin, vaikka vain pikku kävelyn jälkeen. Titolla ja minulla on yhteinen vimma nikkaroida kaikenlaista ja asuntoomme on jo ilmestynyt pari uutta hyllykköä. Tito kasvattaa taistelukukkoja ja minua kiinnostaa kovasti tutustua tähän tosimiesten julmaan lajiin.
Naapurikopin tiput tekevät tuttavuutta.
Opetustyö on osoittautunut odotettua raskaammaksi. Minulla on 16 varsinaista oppituntia mutta työnantajamme noudattaman käytännön mukaan saman verran tunteja kuuluu mennä opetussuunnitelmien laatimiseen. Joka tunnille tehdään oma, tarkkaan jäsennelty suunnitelma, joka hyväksytetään yliopettajalla ennen käyttöönottoa. Tuntisuunnitelma voi olla ihan sama kuin se, joka on kuvailtu opettajan opaskirjassa, mutta se on kirjoitettava aina uudelleen ja arkistoitava tulevia opettajasukupolvia varten. Ei siis riitä, että opettajan opaskirjasta kopioidaan valmis, kirjan kirjoittaneiden asiantuntijoiden laatima suunnitelma. Tuskailen aikaa vievien suunnitelmien kanssa mutta vaihtoehtoja ei näytä olevan. Yksi syy paperisodalle näyttäisi olevan se, että järjestön sponsoreille voidaan osoittaa tuoreita ja energisiä opetussuunnitelmia jotta he edelleen pitäisivät kukkaronyörit löysällä. Ja ettei aika tulisi pitkäksi, joudun istumaan kokouksissa useitakin kertoja päivässä. Haluaisin mieluummin käyttää aikani varsinaiseen opetustyöhön ja joskus ihmettelemme, olemmeko täällä palvelemassa papereita himoavia byrokraatteja vai opetusta janoavia lapsia. Nuoret, reppureissaajan oloiset opettajakollegani ovat mukavia ja oppilaani ovat suloisia, hyvin käyttäytyviä ja oppimishaluisia. Monista heistä näkyy köyhyys mutta he ovat poikkeuksetta siististi pukeutuneita ja hyvin hoidettuja.
What’s this..?
Koko ajatus kaukaisten sponsorien mielistelystä tuntuu absurdilta – olemmehan mekin sponsoreja. Itse olemme matkamme ja ylläpitomme maksaneet ja itse uhraamme omaa aikaamme ja energiaamme paikallisten lasten hyväksi. Ehkäpä tästä vielä keskustellaan.
Leena:
Teen työtäni minulle tutussa paikassa, kirjastossa 7 -13-vuotiaiden lasten kanssa ja 13 – 17 -vuotiaiden kanssa nuorten keskuksessa. Kirjaston hoidon lisäksi lapset tulevat kirjastoon lukemaan ja tekemään läksyjään, joissa heitä autetaan. Lisäksi heille pyritään suunnittelemaan lukemisen ymmärtämiseen liittyviä tehtäviä ja yritetään innostaa tarttumaan kirjaan. Nuoret tulevat keskukseen lähinnä viettämään vapaa-aikaansa. Heidän kanssaan pelataan pelejä, jutellaan ja ollaan läsnä ajatuksena pitää heidät pois kadulta. Byrokratiaa on vähemmän kuin Timolla, mutta jokapäiväiset kokoukset tuovat kyllä kovasti mieleen peruskoulun. Mieluummin olisin lasten ja nuorten kanssa senkin ajan.
Työstä ei minulla ole vielä kovin paljon kokemusta ensimmäisen viikon jälkeen. Suomalainen Paula, joka on ollut täällä jo syksystä lähtien, on opastanut minua alkuun. Rahan puute näkyy kaikkialla, erityisesti kirjojen ja muiden tarvikkeiden määrässä. Lapset ja nuoret ovat aivan suloisia, puhuvat paljon ja nopeasti, mutta ovat kärsivällisiä ja auttavaisia; vilkkaampia ja avoimempia kuin suomalaislapset.
