LinkitTiistai-iltana 20.2. saavuimme siis Fin del Mundon (”Maailman lopun”) kaupunkiin, Ushuaiaan. Kaupunki ei kylläkään näytä maailmanlopulta, vaan se sijaitsee ylväästi lumihuippuisten Andien kainalossa Beagle-kanaalin rannalla. Kanaali sai nimensä laivasta, jolla Charles Darwin teki tutkimusmatkan Patagoniaan 1830-luvulla. Myös laivan kapteenin Fitzroyn nimi elää edelleen: Mt Fitz Roy, jonka näimme lennolla Punta Arenasiin, on maailman vaikuttavimpia vuoria (yritämme nähdä sen lähempääkin).
Ushuaia perustettiin 1880-luvulla vankisiirtolaksi, ja siitä kasvoi merkittävä satamakaupunki, jonka kautta kulki kultaa, puutavaraa, villaa ja kalaa. Panaman kanava ja villan hinnan romahdus köyhdyttivät tämänkin kaupungin.
Turismi on tuonut vaurauden takaisin Ushuaiaan. Trendikkäät, varakkaat ja hyvinhuolletun näköiset city-shackletonit lähtevät ”tutkimusmatkalle” Etelämantereelle Ushuaian satamasta, ja lähes päivittäin jokin suuri maailmanympärimatkalla oleva risteilyalus poikkeaa kaupungin satamassa. Etelämantereen matka olisi kiinnostanut kieltämättä meitäkin (olimmehan vain noin tuhannen kilometrin päässä), mutta äkkilähtöhinta, ”vain” 3000 euroa ei sopinut meidän budjettiimme.
Punta Arenasissa piti ostaa pipo ja sormikkaat, täällä Etelämantereelta puhalsi jäätävä tuuli ja oli ostettava vielä pitkät kalsarit. Sen jälkeen olikin hyvä lähteä tutustumaan jyrkkään rinteeseen rakennettuun kaupunkiin, joka tuntui olevan täynnä majoituspaikkoja, viihtyisiä ravintoloita ja lahjatavarakauppoja.
Ensimmäisen päivän odotetuin kohteemme oli laivaretki pingviiniyhdyskuntaa katsomaan. Emme onnistuneet näkemään pingviinejä Tasmaniassa emmekä Uudessa Seelannissa, mutta nyt meidän odotuksemme palkittiin. 30 kilometrin päässä kaupungista Beagle-kanaalin saaressa asuu kesäisin tuhatkunta 40-70 -senttisiä Magellanin pingviiniä, jotka talveksi muuttavat pohjoisemmaksi. Katamaraanialuksemme ajoi varovasti saaren rantaan, ja pingviinit saapuivat uteliaasti katsomaan meitä. Siinä sitten tuijotimme toisiamme - me ihmiset ainakin ihastuneina, pingviineistä ei ehkä voi sanoa samaa. Ehkä ne vähän ihmettelivät hölmösti pällisteleviä ihmiskasvoja ja kameroita ja jatkoivat sitten omaa puuhasteluaan.
Matkalla pingviinisaarelle ohitimme merileijonien ja hylkeiden asuttamat saaret. Tuoksu oli tuttu jo Tasmaniasta. Valtava merileijonauros karjahteli naarailleen kuin urosleijona viidakossa. Uros on viisi kertaa naarasta suurempi, ja sillä on usea 10-15 naaraan haaremi. Kun naaraat ovat raskaana, uros siirtyy seuraavan haaremin kimppuun, jopa Brasilian rannikolle asti.
Seuraavana päivänä teimme kävelyretken Tulimaan kansallispuiston ikimetsässä. Kaikkialla vilisi kaneja, ja taivaalla kaartelivat kondorikotkat. Euroopasta tuodut kanit ovat Etelä-Patagoniassa varsinainen maanvaiva, kuten myös Kanadasta tuodut majavat.
Illalliseksi söimme avotulen loimussa paahdettua Patagonian lammasta, Mendozan (Malbec) punaviinin kera. Argentiinalainen ruoka on herkullista eikä rasita Suomen hintoihin tottuneen matkaajan kukkaroa (sen sijaan vyötäröä kylläkin): herkkupäivällinen huippuviineineen maksaa 10-12 euroa. Poistuessamme ravintolasta noin klo 22 se alkoi juuri täyttyä argentiinalaisista lapsiperheistä. Täkäläisen kaavan mukaan jälkiruoka tilataan puolenyön aikoihin.
Perjantaina 23.2. hyvästelimme hellyttävän ystävällisen isäntäväkemme monin poskipusuin ja lensimme tuhatkunta kilometriä pohjoiseen El Calafateen katsomaan maailman kenties kuuluisimpia jäätiköitä. Niistä lisää seuraavasssa raportissa. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1409 views ) | permalink |
( 3.1 / 1907 )Ushuaia perjantaina 23.2.2007
Etukäteen olimme lukeneet, että Punta Arenas on sunnuntaisin kuollut kaupunki. Paitsi kuollut, kaupunki oli myös kylmä ja leveillä kaduilla puhalsi jäätävä viima, joka sai meidät miettimään, miksi ihmeessä olimme täällä. Goretex-puvuin, villapaidoin, pipoin ja sormikkain varustautuneina uskaltauduimme kuitenkin tutkimaan ympäristöä.
Magellanin salmella meri myllersi, ja tuuli oli viedä meidät mennessään. Teimme pitkän kävelyretken ja ihmettelimme kaupunkisuunnittelua: rannalla oli vierekkäin sulassa sovussa kalliita omakotitaloja, teollisuusrakennuksia ja rähjäisiä hökkeleitä. Kaupungin keskusta sen sijaan on avarasti rakennettu, ja siellä on monia kauniita ja kalliita huviloita, jotka ovat peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kukoistavalta villateollisuuden ajalta. Värikkään Puerto Monttin jälkeen Punta Arenas vaikutti suorastaan ikävältä.
Ennen Panaman kanavan valmistumista kaupunki oli myös tärkeä etappisatama mannerten välisessä laivaliikenteessä. Laivaliikenteen väheneminen hiljensi kaupungin talouselämää huomattavasti.
Matkaoppaan mukaan kaupungissa on näkemisen arvoinen hautausmaa, ja suunnistimmekin sinne. Rinteeseen rakennettu nekropolis kertoi heti, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia kuoleman jälkeenkään. Mäen päällä kohosi komeita rikkaiden sukujen mausoleumeja ja alempana oli ”tavallisten” vainajien kerrostaloja, joissa jokaisella hautalokerolla oli yksilöllisesti koristeltu näyteikkuna.
Maanantai oli ihmeen tehokas päivä. Varasimme lentoliput Argentiinan jäätiköille, postitimme paketin Suomeen, lähetimme paljon sähköpostia, pesetimme pyykin ja teimme kokopäiväretken Patagonian ensimmäisen espanjalaissiirtokunnan raunioille. Puerto Hambreen v.1542 perustetun siirtokunnan kaikki 300 asukasta kuolivat nälkään ja kylmään, kaukana Espanjan auringosta.
Samalla retkellä patikoimme Laguna Parrillarin kansallispuiston ikimetsässä, johon mm. Jacques Cousteau aikoinaan ihastui. Monet metsän kasveista ovat peräisin dinosaurusten aikakaudelta. Metsässä lymyilee mm. lukuisia Patagonian puumia, joita emme onneksemme tavanneet. Ketun tosin tapasimme, harmaan ja harmittoman.
Tiistai-aamuna meitä odotti 11 tunnin köröttäminen bussissa etelään Tulimaahan (Tierra del Fuego). Matka kulki ensin itään halki laajojen Patagonian lakeuksien. Vasemmalla avautui silmänkantamaton ruohomeri, oikealla myrskyävä Magellanin salmi. Ylitimme salmen keikkuvalla lautalla ja puskimme etelään maisemissa, jotka muistuttivat Australian sisämaata, tai ehkäpä USA:n preerioita. Välillä lännestä tuivertava tuuli oli kaataa koko bussin. Loputtomalta tuntuvan matkan katkaisi tullitarkastus Argentiinan rajalla. Komeat Pääsiäissaaren leimamme tekivät suuren vaikutuksen passintarkastajiin.
Karjatilojen, kukkuloiden ja ruohoaavikoiden jälkeen tulimmekin yhtäkkiä Andeille. Ylitimme vuoriston eteläisimmän hännännipukan huikean solan kautta, ja pitkän alamäen lopuksi edessämme avautui Beagle-kanaali ja maailman eteläisin kaupunki, Ushuaia. Majoituimme omaan pieneen mummonmökkiin perhehostellin pihan perälle. Ystävällinen vanha emäntä toi meille kassillisen aamiaistarvikkeita ja kertoi espanjaksi paljon asioita, joista onnistuimme ymmärtämään osan ja arvaamaan loput. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1744 views ) | permalink |
( 3 / 1847 )Punta Arenas, Chile lauantaina 17.2.2007
Saavuimme Santiagoon lauantai-iltana 10.2. Mainio pieni ja edullinen hostelli löytyi jälleen Lonely Planetin oppaasta viehättävältä, hiljaiselta mukulakivikakadulta Paris Londresin alueelta aivan keskustan tuntumasta. Korkea vanhanaikaisen romanttinen huone plus lähes yhtä suuri kylpyhuone maksoi noin 22 euroa yöltä.
Yli viiden miljoonan asukkaan Santiagon keskustan tunnelma on hyvin eteläeurooppalainen. Ydinalue on yhtä suurta värikästä kävelykatua täynnä ihmisiä, katukauppiaita, pikaruokakioskeja ja musiikkia. Monilla kaduilla voisi hyvin kuvitella olevansa Barcelonassa. Turisteja on yllättävän vähän. Eurooppalainen turisti, ”gringo”, herättää uteliaisuutta ja myös taskuvarkaiden mielenkiintoa: täällä on syytä pitää hyvää huolta omaisuudestaan, mm. korut, kalliit kellot, jopa vihkisormukset on syytä jättää turvaan. Kalliit aurinkolasit voidaan myös napata päästä, joten kannattaa suosia halpoja torimalleja. Muuten Santiagoa pidetään turvallisena paikkana.
Vietimme Santiagossa kolme päivää, mutta ehdimme kovin vähän, koska kaikki tuntui vievän siellä paljon aikaa. Lähes kukaan ei puhu englantia – edes suuren lentoyhtiö LANin kansainvälisen osaston virkailija ei osannut sanaakaan englantia. Italian alkeilla ja elekielellä olemme selviytyneet – espanjan piensanakirja on myös avuksi. Miljoonakaupungin pääpostissa yksi ainoa (kärsivällinen ja ystävällinen) virkailija otti vastaan pakettilähetyksiä, jono oli pitkä ja mm. nunnilla näytti olevan etuiluoikeus, niinpä paketin lähettämiseen Suomeen kului puoli päivää. Hermostua ei Chilessä kannata, hymy ja kärsivällisyys palkitaan aina lopussa.
Keskiviikkona 14.2. lähdimme bussilla kohti eteläistä Chileä. Maa on kapea (keskim. leveys 200 km) mutta yhtä pitkä kuin Australia on leveä (4300 km!). Santiagosta eteläkärkeen on yli 3000 kilometriä. Ensimmäinen kohteemme oli Puerto Monttin satamakaupunki 1020 km:n ja 14 tunnin bussimatkan päässä. Halusimme matkustaa bussilla, koska bussimatkat ovat edullisia (matkamme maksoi noin 25 e/henk) ja halusimme nähdä maan muodon. Olemme seuraavat neljä viikkoa aitoja reppumatkalaisia, matkalaukut jätimme Santiagoon ja otimme mukaan sen verran varusteita kuin 40 litran reppuihimme mahtuu.
Bussimatka sujui varsin mukavasti. Maisemat olivat tosin melko yksitoikkoisia, koska bussi ajoi moottoritietä koko matkan. Alkumatkasta tietä reunustivat viini- ja hedelmätarhat, myöhemmin viljapellot ja laidunmaat. Vasemmalla kohosivat Andien lumipeitteiset huiput, joskus lähellä, joskus kauempana. Lukuisat lumikenttien ruokkimat joet virtasivat kohti länsirannikkoa. Kesä on lopuillaan ja sadonkorjuu oli juuri meneillään. Matkan varrella olevat pysähdyspaikat toivat vaihtelua ja jaloittelumahdollisuuksia.
Puerto Montt on 175 000 asukkaan kaupunki Tyynen valtameren vuonon rannalla. Sää vaihtelee kuin Norjan rannikolla. Täältä lähtevät mm. laivat etelään Puerto Natalesiin. Neljän päivän laivamatka vuonoja pitkin kiinnosti meitäkin kovasti, mutta kovan hinnan takia päätimme luopua siitä, lentomatka maksoi vain neljänneksen verran.
Meluisa ja värikäs Puerto Montt sijaitsee Chilen järvialueen eteläpuolella. Järvialue on tärkeä matkailualue, ja siellä on mm. useita korkeita lumihuippuisia tulivuoria. Hinnat tuntuvat mikkihiiritasoisilta Australian ja varsinkin Tahitin jälkeen: kahden hengen huone suihkuineen ja aamiaisineen keskellä kaupunkia maksaa 20 euroa (kaupan päälle 60 Sky-kanavaa joista puolet näyttää jalkapalloa), pullo vuosikertaviiniä alle kaksi euroa ja olut 50 senttiä. Viinien ja oluiden laatu on maksan kannalta huolestuttavan hyvä.
Syöminen on täällä melkoinen seikkailu: tilaat jotakin, ja jäät jännittyneenä odottamaan, mitä saat. Vaikka osaisit espanjaa, se ei välttämättä auta: tilasimme paellan ja saimme äyriäiskeittoa. Tilasimme kanakeittoa ja saimme vadin jossa oli ison koipireisi, kokonainen peruna, maissitähkä ja hieman lientä. Yleisesti ottaen, jos tilaat keiton ja ruokailuvälineiksi tuodaan veitsi ja haarukka, tiedät mokanneesi. Sama pätee jos tilaat paellan ja työkaluksi tuodaan lusikka. Ruoka on joka tapauksessa erinomaista. Kansankapakoissa olut tarjoillaan pöytään litran pulloissa.
Kävimme bussilla läheisessä Puerto Varasin kaupungissa ihailemassa kuuluisaa Osornon tulivuorta, tosin pilvet peittivät vuoren korkeimman huipun. Teimme myös kokopäiväretken Chiloén saarelle. Saaren sisämaassa ei ollut erityistä nähtävää, mutta rannikon kaupungit Castro, Ancud ja Dalcahue tarjosivat kameralle paljon värikkäitä kohteita. Saaren puukirkot, tolppien päälle rakennetut talot ja paanuarkkitehtuuri ovat UNESCO:n suojelulistalla.
PS: Tässä vanhoista muistiinpanoista löytynyt esimerkki Chilen byrokratiasta:
Miten matkustetaan bussilla Puerto Monten lentoasemalle
1. Osta lippu kun lähdet – ei etukäteen
2. Varaudu aikataulumuutoksiin
3. Lipussa 7 leimaa + 3 käsin kirjoitettua merkintää
4. Kun bussi tulee, vie tavarat ruumaan kuittia vastaan
5. Bussissa jokaisella oma paikkanumero
6. Tavarat luovutetaan vain kuittia vastaan
- Tämä kaikki 16 km matkaa varten Virkailijoita 4.
16.2.2007
Tänään lensimme yli Andien huippujen ja jäätiköiden 2000 km etelään Punta Arenasiin, Magellanin salmen rannalle. Tuuli tuiversi myrskylukemissa ja koneemme Airbus 320 keikahti uhkaavasti laskeutuessaan. Lämpötila on kymmenen astetta ja ensi töiksi ostimme torilta pipot ja sormikkaat. Huoneemme kodikkaassa pikkuhostellissa on koristeltu kauttaaltaan emännän virkkaamilla pitsitöillä – suihkuverhoa myöten. Vietämme täällä kolme päivää, ja sitten körötämme bussissa 12 tuntia Argentiinan puolelle maailman eteläisimpään kaupunkiin, Ushuaiaan. –T&L.
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1479 views ) | permalink |
( 3.1 / 588 )
Santiago di Chile, sunnuntaina 11.2.2007
”Jos kiipeän Rapa Nuin korkeimmalle paikalle, Maunga Terevakalle, ja katson pohjoiseen, en näe muuta kuin rannattoman meren, mutta tiedän, että lähin maa, Galapagos-saaret, sijaitsee 3800 kilometrin päässä. Käännyn hieman ja katson länteen. Jälleen näen valtameren. Tällä kertaa 4000 kilometriä erottaa minut Tahitista ja 2000 kilometriä Pitcairn Islandista, lähimmästä saaresta. Käännyn jälleen ja katson etelään, jossa on yli 5000 kilometriä vettä Etelämantereen jäätikön ja minun välillä. Lopuksi käännyn viimeisen kerran ja katson itään, ja nyt edessäni levittäytyy 3700 kilometriä tyhjyyttä ennen kuin meri kohtaa Chilen rannikon Etelä-Amerikassa. - Tässä kaukaisessa ja yksinäisessä paikassa Tyynen valtameren syleilyssä syntyi yksi maailman kiehtovimmista ja omalaatuisimmista kulttuureista.” – Carlos Huber: Rapa Nui, a Land of Rocky Dreams.
Tässä kiehtovassa ja mystisessä paikassa me vietimme viisi ikimuistoista päivää.
Rapa Nui (Pääsiäisssaari) on itäisin kolmion muotoisen Polynesian saariston saarista. Hawaiji on pohjoisin ja Uusi Seelanti lounaisin piste. Yli kahdentuhannen vuoden aikana merenkävijät Kaakkois-Aasiasta asettuivat lukemattomille saariston saarille ja kehittyi polynesialainen kulttuuri. Vuonna 1722 pääsiäissunnuntaina hollantilainen amiraali Roddeveen astui ensimmäisenä eurooppalaisena maihin saarelle, ja sen jälkeen saari on tunnettu läntisessä maailmassa Pääsiäissaarena.
Saarella on takanaan ankea historia. Vielä 1800-luvulla siellä asui tuhansia ihmisiä, joilla oli oma polynesialainen kulttuurinsa ja jotka rakensivat esi-isiensä kunniaksi merkillisiä patsaitaan Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Vuonna 1800-luvun alkupuolella perulaiset vangitsivat kaikki työkykyiset miehet – kuningas mukaanluettuna - ja veivät heidät orjiksi guana-kaivoksille. Katolinen kirkko puuttui asiaan ja määräsi miehet vapautettaviksi, mutta siinä vaiheessa suurin osa oli jo kuollut nälän ja kovan työn uuvuttamina. Paluulaivalla riehui isorokko, ja hengissä olevat miehet tartuttivat saaren jäljellä olevan väestön, niin että pienimmillään saarella asui alle sata henkeä. Tämä väestökato on aiheuttanut myös tietokatkoksen mystisten kivipatsaiden historiasta. Nykyään saaren väestö on hieman alle 4000. Vuodesta 1888 Rapa Nui (saaren alkuasukaskielinen nimi) on kuulunut Chilelle.
Saavuimme saarelle viiden tunnin yölennon ja saman pituisen aikaeron uuvuttamina vailla muuta tietoa majapaikasta kuin tahitilaisen bussikuskin kehotus etsiä Oscar. Ja kuinka ollakaan, lentoasemalla iloinen Oscar oli kyltteineen vastassa. Oscar pitää pientä aamiaismajataloa talossaan Hanga Roassa, Rapa Nuin ainoassa pienessä kaupungissa. Talossa on Oscarin omien tilojen lisäksi kolme kylpyhuoneellista vierashuonetta, aamiaishuone ja rehevän puutarhan varjostama patio. Puutarhassa kasvaa mm. ananaksia, mangoja, papaijoja, avokadoja ja banaaneja, joista Oscar pyöräytti meille tuoremehut aamiaisella. Huone aamiaisineen maksoi vähän alle 30 euroa/vrk. Oscar oli rento ja mukava isäntä, joka murteellisella englannillaan osasi kertoa meille kaiken tarpeellisen saaresta. Lisäksi hän vuokrasi vierailleen edullisesti pientä neliveto-Suzukia.
Jetlagistä toivuttuamme lähdimme Oscarin autolla tutkimaan saaren ihmeellisyyksiä. Ensimmäiseksi kiinnitimme huomiomme hevosiin: niiitä tuntui olevan laumoittain kaikkialla. Kauniita, hyvinhoidetun näköisiä heppoja liikkui rauhallisena ja tyytyväisenä kaikkialla, jopa Hanga Roan pääkadulla. Hevosia oli todennäköisesti saarella enemmän kuin ihmisiä. Hevonen näytti olevan myös yleinen kulkuneuvo, ratsastajia oli paljon. Myös iloiset, hyvinkäyttäytyvät kissat, koirat ja kanat vilisivät ihmisten seassa joka paikassa.
Saari on syntynyt miljoonia vuosia sitten tulivuoren purkauksesta, ja maisemat tulivuoren kraatereineen muistuttavatkin monin paikoin Uutta Seelantia. Tulivuoren rinteillä on kasvanut aikoinaan metsää, mutta puutavara on poltettu heimosodissa ja loput on hakattu ilmeisesti jättiläispatsaiden kuljettamista varten.
Merkillisiä patsaita (=moai) on saarella tuhatkunta, ja ne on kaikki tehty Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Patsaat on aikoinaan lähes kaikki kaadettu tahallaan kostoksi toiselle heimolle, mutta suuri osa kaadetuista on nostettu uudelleen pystyyn ja niitä on myös restauroitu. Yli 600 näistä patsaista makaa (osa keskeneräisinä) tai seisoo Rano Rarakun kraaterin rinteillä. Suurin (keskeneräinen) veistos on 21 m, keskimäärin ne ovat 5 -7 –metrisiä. Kävelyretki kraaterin ympäristössä saakin mielen hiljaiseksi..
Rano Rarakun lähistöllä, aivan meren rannalla, on vaikuttava 15 moain ahu (= alttari), Ahu Tongariki. Ahut olivat alttareita, joiden ääressä suoritettiin uskonnollisia menoja. Vuonna 1960 Japanissa sattuneen suuren maanjäristyksen seurauksena tsunami kaatoi kaikki ahun patsaat. Eräs japanilainen yhtiö on nostanut ja restauroinut patsaat uudelleen.
Toinen uskonnollinen kulttipaikka, Orongo- tulivuoren jättikraateri saaren toisessa päässä, liittyy ns. lintumies-kulttiin. Kraaterin korkeimmalle reunalle, jonka vain korkea ja jyrkkä kallioseinä erottaa merestä, on rakennettu kivistä luolamaisia majoja. Nuoret miehet majoittuivat näihin majoihin kilpailemaan päällikkyydestä. Tarkoituksena oli kavuta alas, uida noin puolen kilometrin päässä oleville pikkusaarille, hakea sieltä linnunmuna ja tuoda se ehjänä takaisin. Ensimmäisenä tehtävästä suoriutunut saisi päällikkyyden.
Me lähdimme toivorikkaina Orongo-vuorelle polkupyörillä. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, kosteaa kuumuutta yli 30 astetta. Jyrkkä nousu sai meidät jättämään pyörät kansallispuiston portille ja liftaamaan loppumatkan autokyydissä. Ylhäältä maisemat olivat mykistäviä: kraateri oli kuin Kuun pinnalta, ja huipulta näkyi lähes koko saari ja ympäröivä aava meri.
Onnistuimme tulemaan saarelle kaksiviikkoisen Tapati Rapa Nui –festivaalin aikaan. Festivaali on eräänlainen polynesialaiskulttuurin esittely ja juhla. Päivisin kilpailtiin erilaisissa perinteellisissä urheilulajeissa (ruokolautoilla surffaus, polynesialaiskanootilla melonta, laukkaratsastus hiekkatiellä, meressä uinti, kraateritriatlon, jossa melotaan, uidaan ja juostaan kraaterin ympäri banaaniterttu selässä jne.). Tarkoituksenamme oli kuvata villi hevoskilpailu, mutta kaatosade esti suunnitelmat.
Iltaisin kokoonnuttiin meren rannalle, jossa syömisen ja juomisen lisäksi seurattiin värikkäitä musiikki- ja tanssiesityksiä. Ohjelmassa oli tietenkin myös festivaalikuningattaren valinta. Valitettavasti jouduimme kuitenkin jatkamaan matkaamme ja jättämään saarelaiset jatkamaan värikästä juhlaansa.
Pääsiäissaari jäi meidän mieleemme rauhan ja rakkauden saarena.Tunnelma on rento ja hienostelematon: iloiset ja onnelliset ihmiset ja yhtä onnelliset eläimet elävät sovussa keskenään. Stressi ja kiire ovat tuntemattomia käsitteitä. Televisio toimii parina päivänä viikossa mutta internet-yhteydet ovat hyvät. Turisteja saarella käy jonkin verran, mutta he eivät ole vielä pystyneet pilaamaan ilmapiiriä. Siellä voisi vaikka asua – kaukana kavalasta maailmasta. –T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2478 views ) | permalink |
( 3.1 / 1926 )Rapa Nui (Pääsiäissaari) keskiviikkona 7.2.2007
Tätä kirjoittaessamme olemme jo jättäneet Tahitin, ja istumme isäntämme Oscarin vilpoisen ja viihtyisän puutarhan terassilla Hanga Roassa, Pääsiäisaaren ainoassa kaupungissa. Taustalla radiossa soi paikallinen ”country-musiikki” - mutta tästä kiehtovasta saaresta kerromme seuraavassa raportissa.
Viikko sitten keskiviikkona matkustimme rahtilaiva Vaeanulla Bora Boralta takaisin Pape’etelle. Vaeanu on kunnon vanhanaikainen rahtilaiva, rakennettu Norjassa vuonna 1942. Matka kesti noin 18 tuntia, jonka aikana laiva kävi kolmen eri saaren satamassa. Kansimatkustajia varten oli todella vain kansi, tosin katettu sellainen. Paikalliset heittivät kannen lattialle oman makuualustansa ja nukkuivat siinä. Me olimme varanneet itsellemme oikean hytin, joka oli karu, mutta varustettu peräti suihkulla.
Laivassa ei ollut minkäänlaista ruokailumahdollisuutta, joten nautimme picnic-päivällisen (purkkitonnikalaa ja leipää) hytin lattialla istuen. Laivamatka oli halpa tapa (50 euroa/henk.hytteineen) tehdä pieni risteily Tyynellämerellä. Olimme onnekkaita sään suhteen: päivä oli aurinkoinen eikä tuullut liikaa. Muutama lentokala ja valaskin näyttäytyi. Edellisenä päivänä tapaamamme ranskalainen nuoripari oli joutunut keskelle myrskyä ja vesisadetta toisella rahtilaivalla, jonka kansimatkustajilla ei ollut edes kattoa suojanaan (eikä hyttejä ollut).
Rahtilaiva on ainoa tapa matkustaa Bora Boralta Tahitin muille pikkusaarille tai pääsaarelle, jos ei halua lentää. Laivassa oli siis varsin värikäs joukko paikallisia matkustajia. Tutustuimme mm. 35 vuotta matematiikan opettajana toimineeseen Jarosiin, joka nykyään ansaitsee leipänsä ammattikalastajana. Jarosin kanssa oli mukava jutella, ja saimme häneltä paljon tietoa polynesialaisesta yhteiskunnasta ja koululaitoksesta. Jarosin isoisä saapui Tahitille nuorena merimiehenä vuonna 1920, ihastui paikkaan, rakastui paikalliseen kaunottareen eikä koskaan enää palannut Tsekkoslovakiaan.
Tahitin koululaitos on ranskalainen: lapset aloittavat koulunkäynnin jo kolmi- nelivuotiaina esikouluryhmissä, käyvät peruskoulua saman verran kuin Suomessakin ja sen jälkeen lukion. Lukion jälkeinen koulutus haetaan Ranskasta, joskus Uudesta Seelannista. Jaros oli erityisen huolestunut siitä, että tahitilaislapset eivät saa edes alkeisopetusta omalla polynesialaisella äidinkielellään, vaan kaikki opetus on ranskankielistä. Tämän takia heistä tulee usein puolikielisiä, koulunkäynti keskeytyy ja vain kymmenen prosenttia kouluikäisistä käy lukion. Vertailun vuoksi Uudessa Seelannissa 90% maorilapsista käy lukion (he saavat opetusta omalla äidinkielellään).
Saavuimme Pape’eteen vähän kolmen jälkeen aamuyöstä. Yö oli pehmeän lämmin, ja kävelimme reppuinemme kohti kaupungin keskustassa olevaa lauttasatamaa, josta lähtisi kuudelta lautta Moorean saarelle. Löysimme satamakadulta yllättäen auki olevan kahvilan, ja nautimme ikimuistoisen patonki- ja kahviaamiaisen seuraten Pape’eten heräämistä aamuun.
Moorean saari on vain 20 kilometrin päässä Tahitin pääsaarelta, mutta kokonaan oma maailmansa. Bora Bora on kaunis saari, mutta kovin kaupallinen, ja palvelu siellä on ranskalaisen joustamatonta ja joskus suorastaan tylyä. Moorealla oltiin ystävällisiä ja palveluhenkisiä, ja hintataso oli alhaisempi. Vuokrasimme kanootin ja vietimme kaksi hienoa päivää tutkien snorklaamalla saarta ympäröiviä koralleja.
Polynesialaisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun unohtaa kiireen ja aikataulut ja muistaa hymyillä. Moorealta lähtiessämme meidän piti ehtiä päivän viimeiseen lauttaan, ja hankkiuduimme hyvissä ajoin bussipysäkille. Odottamaamme bussia ei kuulunut, ja samaa bussia odottanut paikallinen rouva totesi tyynesti, että ehkä kuljettaja ei halunnut ajaa lauantaina, tai ehkä bussi tulisi. Bussia odotti myös kaksi ranskalaista naista, joiden oli ehdittävä saman illan Pariisin-koneeseen. Kun seuraavaakaan bussia ei kuulunut, aloimme ranskalaisten kanssa hermostua ja otimme taksin – paikallinen rouva jäi tyynesti odottamaan pysäkille. Juuri kun päivän viimeinen lautta oli irronnut satamasta, puuskutti bussi paikalle mukanaan muutama todella hermostunut turisti. Ystävällinen kapteeni peruutti takaisin rantaan, ja turistit ehtivät mukaan.
Viimeisen päivämme Tahitilla vietimme osallistumalla bussiretkelle saaren ympäri. Bussimme kuljettajalta Jean Claudelta saimme myös kullanarvoisen vihjeen Oscarin majatalosta Pääsiäissaarella.
Retken kiinnostavin kohde oli Paul Gauguinin museo – Gauguin vietti Tahitin saarilla useita vuosia ja kuoli myös siellä. Ranskalaiset halusivat Gauguinille komeat hautajaiset Pariisissa, mutta tahitilaiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa, koska hänellä oli paikallinen vaimo ja lapsia. Gauguin onkin haudattu Hiva Oan saarelle.
Haluamme tulla Tahitille uudelleen, mutta toisenlaiselle tutkimusretkelle. Jarosilta saimme tietoa tuntemattomammista (ja halvemmista) pikkusaarista, joihin tutustuu todennäköisesti parhaiten rahtilaivalla kiertäen. Suurimmalle osalle saarista pääsee myös lentäen. Ikävin puoli Tahitissa on sen korkea hintataso (hinnat ovat ehkä hieman Suomea kalliimpia). Halvimmalla selviää, kun syö katuravintoloissa eikä käytä taksia. Oluen hinta vaihtelee kolmesta seitsemään euroon ja viini on hyvin kallista. Majapaikasta on pulitettava yli sata euroa yöltä. Ikävää on myös se, että englannin kielellä ei tahdo tulla ymmärretyksi, ranskalaiset kun eivät täälläkään halua puhua tai ymmärtää muuta kuin ranskaa.
Seuraava raporttimme tulee Pääsiäissaarelta, jossa olemme viisi päivää. Voimme jo tässä vaiheesa vakuuttaa, että saari on mahtava paikka! – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1442 views ) | permalink |
( 3 / 2007 )<<nav_first <Edellinen | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | Seuraava> nav_last>>