LinkitKaunis ja aurinkoinen päivä juhlisti Leenan merkkipäivää viime keskiviikkona. Illan vietimme hyvän musiikin ja ruuan merkeissa jazz-ravintolassa. Nyt olemme siis molemmat siirtyneet kunniakkaasti "nuorisoseuraan", mikä ei kyllä oikeastaan tunnu missään - ehkä jalka nousee vähän ketterämmin!
Seuraava päivä oli sateinen, ja lensimme Azorien oman lentoyhtiön, SATAn, ATR-koneella n.150 kilometrin päässä sijaitsevalle pienelle Faialin saarelle (saarten välinen yhteysalusliikenne alkaa vasta toukokuun alussa). Saaren pääkaupungin Hortan vierasvenesatama on valtameripurjehtijoiden suosima levähdyspaikka. Satama onkin varsin värikäs ilmestys. Purjehtijoiden keskuudessa on nimittäin uskomus, että kotimatka ei suju onnellisissa merkeissä, jollei venekunta tee omaa maalaustaan Hortan sataman aallonmurtajaan tai katukiveyksille. Niinpä satamassa on melkoinen taidenäyttely, josta löytyi monen suomalaisenkin venekunnan tekemä alkuperäisteos (ruotsalaisia sitäkin enemmän).
Yövyimme Hortassa hostellihuoneessa, jonka ikkunasta avautui satama taideteoksineen ja purjelaivoineen sekä naapurisaaren komea tulivuori Pico. Seuraavana päivänä sade oli lakannut ja vuokrasimme auton tutkiaksemme saarta. Faialin luonto oli vehreää, keväinen kukkaloisto oli puhkeamaisillaan. Pelloilla laidunsi runsaasti onnellisen oloisia lypsylehmiä (Azoreilla meijerituotteet, erityisesti juustot, ovat herkullisia). Mutta luonto on jättänyt pelottavia jälkiä voimastaan täälläkin: Maanjäristyksen vaurioittamia rakennuksia oli monessa paikassa ja saaren itäpuolella sijaitsevan San Miguelin kylän kirkko oli täysin raunioina v.1998 maanjäristyksen jäljiltä.
Saaren keskusta kohoaa noin 1000 metrin korkeuteen, ja siellä on myös kaksi kilometriä läpimitaltaan oleva tulivuoren kraateri, jonka reunat putoavat jyrkästi 400 metriä. Kraateri oli kuitenkin täysin sumun peitossa (kuten Azorien kraaterit usein), joten saatoimme tutkia sitä vain kuvasta.
Vaikuttavin näky Faialin saarella oli Capelinhoksen tulivuoren musta kraateri, joka purkautuessaan v.1957 syöksi saarelle 2,4 km2 tuhkaa ja laavaa. Kuin ihmeen kaupalla kraaterin vieressä seisova majakka selviytyi purkauksesta ja kököttää pystyssä tänäkin päivänä.
Faialilta aikomuksemme oli mennä lautalla naapurisaarelle Sao Jorgelle, mutta se saari oli jätettävä väliin, koska lautta kulki meille väärinä päivinä. Toiselle naapurisaarelle, Picolle onnistuimme kuitenkin pääsemään. Pico on pinta-alaltaan suurempi, mutta asukasmäärältään pienempi kuin Faial. Saarta hallitsee Portugalin korkein vuori, Mt Pico (2351m).
Yövyimme pienessä Madalenan kylässä halvassa (29 euroa), mutta kylmänkosteassa majatalossa, josta meillä oli kiire ensimmäisen yön jälkeen pois. Saari tuntui olevan vielä talviunilla, varhaisille turisteille ei ollut juuri palveluita tarjolla. Vuokrasimme kuitenkin auton katsellaksemme saarta tarkemmin.
Picon luonto oli täysin erilainen kuin naapurisaarensa Faialin. Tulivuori Pico oli sylkenyt aikanaan saaren rannat täyteen mustaa laavaa ja basalttia, ja mereen pysähtyneet, jähmettyneet laavavirrat olivat synkkyydessään vaikuttavia. Tuhkakerrokset ovat myös erinomainen kasvualusta viiniköynnöksille, ja Picon saari tuottaakin paljon makoisaa viiniä.
Pico-vuori oli (toisin kuin moni aiemmin tapaamamme tulivuori) myös hyvin suosiollinen meille: kahtena päivänä saimme ihailla pyramidin muotoisen vuoren lumihuntuista huippua, joka piirtyi vasten täysin kirkasta taivasta.
Valaanpyynti on ollut Azorien tärkein elinkeino, niinpä Picon, Faialin ja muidenkin saarten rannoilla on runsaasti valaanpyyntiasemia. Monet niistä toimivat museoina, mutta emme olleet innokkaita näkemään, millä eri tavoilla valaita teurastettiin, paloiteltiin ja keitettiin. Valaanpyynti oli miehistä puuhaa: pyytäjät soutivat valaan viereen pikku veneillä ja keihästivät sen käsiharppuunoilla. Sen jälkeen jopa bussin kokoinen valas näännytettiin pikkuhiljaa antamalla sen hinata venettä ympäri merta, kunnes se ei enää jaksanut elää. Valaanpyynti kiellettiin vuonna 1987, ja nyt valailla tienataan rahaa esittelemällä niitä turisteille kumiveneistä käsin.
Palasimme eilen (maanantaina) lentäen Ponta Delgadaan. Nyt meillä on vielä kaksi päivää aikaa tutustua suureen San Miguelin saareen ennen torstaista paluulentoamme Lissaboniin. Oli mukava palata tuttuun majapaikkaamme, upean puutarhan keskellä sijaitsevaan kartanoon, jonka puistossa visertelee noin miljoona mustarastasta. -T&L
(jatkoa) Ponta Delgada keskiviikkona 18.4.2007
Olemme nyt kaksi päivää kiertäneet vuokra-autolla Sao Miguelin saarta. Eilen jouduimme katselemaan maisemia rankassa vesisateessa lähes koko päivän, mutta tänään saari hehkui keväisessä vehreydessä kirkkaan auringonpaisteen sävyttämänä.
Kurvailimme upeissa merimaisemissa kiemurtelevilla rantateillä. Eilisen rankkasateen aiheuttamia maanvyöryjä korjattiin monessa paikassa. Kalastajakylien valkoisten, vaaleanpunaisten ja -sinisten talojen reunustamilla kapeilla kujilla pitsiset ikkunaverhot liehuivat, lapset leikkivät, naiset juorusivat ja ukot istuksivat kiviaidoilla kuin suoraan Fellinin elokuvissa. Varhaisia turisteja tervehdittiin hymyillen. Ja kaikkialla pyykki kuivui iloisesti merituulessa - missään ei ole niin paljon pyykkiä narulla kuin Portugalissa.
Vulkaaninen alkuperä näkyy tälläkin saarella. Eilen kävimme katsomassa saaren länsipäässä olevia kraaterijärviä, tänään tutustuimme saaren keskiosassa Lagoa das Furnas -kraaterijärven rannalla olevaan Furnaksen kaupunkiin, jonka keskustassa kuplii useita vulkaanisia kuumia lähteitä.
Azorilaiset ovat luonteeltaan jurompia kuin iloiset ja avoimet lissabonilaiset ja puhuvat vähemmän englantia, mutta pohjimmiltaan he ovat ystävällisiä ja avuliaita. He ovat myös kovia tupakoimaan (kuten muutkin portugalilaiset), eikä tupakointirajoituksia ole missään. Pienintäkään huomaavaisuutta ei myöskään osoiteta niitä onnettomia kohtaan, jotka eivät polta - savut puhalletaan silmille joka suunnalta. Jopa vessoissa on tuhkakupit. Siitä puheenollen, täällä on meidän kokemuksemme mukaan maailman siisteimmät vessat. Kaikkein syrjäisimmässäkin kylässä, kaikkein savuisimmassakin pikkubaarissa, vessat kiiltävät puhtauttaan.
Huomisaamuna aikaisin lennämme takaisin Lissaboniin ja jatkamme matkaa vielä etelään päin. Azoreista on meille jäänyt hienoja muistoja. Paras aika käydä saarilla olisi varmaankin touko-kesäkuu. Silloin olisi mahdollista käydä vaikka kaikilla yhdeksällä saarella, kun lauttaliikenne toimii, luonto on kauneimmillaan eikä muita turisteja ole vielä liikaa. -T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1375 views ) | permalink |
( 3 / 1939 )Ponta Delgada, Sao Miguel, keskiviikkona 11.4.2007
Madridissa nukuimme jetlagin pois, kävimme tapaamassa Leenan kaupungissa asuvaa veljentyttöä ja tämän espanjalaista poikaystävää (molemmat teatterialalla), kävelimme paljon ja ihailimme kaupungin vanhoja taloja ja kapeita kujia. Etelä-Amerikan jälkeen Madridissa oli hyvin eurooppalainen, vanhan kulttuurikaupungin leima. Ja palelimme - Helsingissä oli noina päivinä lämpimämpää kuin Madridissa.
Kiirastorstaina hyppäsimme Lissaboniin menevään bussiin. Hetken luulimme olevamme matkalla Mombasaan, koska täpötäydessä bussissa huomasimme olevamme ainoat valkoihoiset. Seitsemän tunnin bussimatka sujui kuitenkin rattoisasti rennossa seurassa.
Lissabonissa pääsiäinen näkyi ainoastaan ruokakauppojen suklaahyllyillä. Sää oli aurinkoinen joka päivä, mutta tuulinen ja melko viileä, takki oli tarpeellinen. Syntymäpäiväkutsuamme oli noudattanut kaksi ystäväpariskuntaamme, Norot ja Karppiset. Pyhät sujuivat mukavasti kierrellessämme yhdessä Lissabonia ja sen ympäristöä. Kaupungin siisteys, ystävällisyys ja komeat palatsit ihastuttivat. Portugalin kielestä ei tahdo ymmärtää senkään vertaa kuin espanjasta, mutta kaikki tuntuivat osaavat ainakin vähän englantia.
Yhteisiä 120-vuotisjuhlia vietettiin ennakkosuunnitelmien mukaisesti fado-ravintolassa (Adega Machado) vanhankaupungin kapealla kujalla. Fado-laulajat yllättivät päivänsankarit laulamalla meille happy birthdayn. Hyvän ruuan, seuran ja musiikin merkeissä ilta sujui ikimuistoisesti.
Seuraavana päivänä nousimme junaan ja tutustuimme Portugalin kuninkaiden loisteliaaseen kesäkaupunkiin Sintraan. Kaupungin linnat ja palatsit olivat muistutus Portugalin siirtomaa-ajoilta: kuten Espanjassa, rikkaudet on roudattu ties mistä maailman kolkasta, alkuperäisten omistajien lupaa kysymättä. Sintrasta jatkoimme bussilla Euroopan läntisimpään kolkkaan, Cabo da Rocaan, ja sieltä Cascais´n kautta takaisin Lissaboniin.
Hyvästelimme ystävämme kotimatkalle Suomeen tiistaina, ja itse päätimme viela maailmanympärimatkamme loppuhuipennukseksi tutustua johonkin muuhun kuin hassuhattuisiin japanilaisturisteihin. Matkatoimistojen ikkunoita tutkittuamme ostimme lennot Azoreille, joilla Leena ei ole käynyt koskaan, Timokin 20 vuotta sitten nopeasti.
Azorit sijaitsevat keskellä Atlanttia 1500 kilometrin päässä Lissabonista ja 3900 kilometrin päässä Pohjois-Amerikasta. Saariryhmä muodostuu yhdeksästä eri kokoisesta ja näköisestä saaresta. Saarilla on leuto meri-ilmasto (Golf-virta kulkee niiden ohi): keskilämpötila on +17 astetta; tammi-helmikuussa +13-14 astetta ja heinä-elokuussa +22-23 astetta; meriveden lämpötila on sama.
Saarten elintaso näyttää olevan hyvin korkea (toisin kuin Timon käydessä täällä). Autot ovat uusia ja hienoja, talot kauniita ja hyvinhoidettuja ja ostosparatiisit vetävät vertoja hienoimmille eurooppalaisille.
Azorit löysi 1300-luvulla portugalilainen löytöretkeilijä Henrik Purjehtija, ja saaret ovat siitä lähtien kuuluneet Portugalille. Pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja valaanpyynti. Saaret ovat maailman korkeimpia vuoria meren pohjasta mitattuina. Pico-saarella on Portugalin korkein vuori Mt Pico (2351m) - tulivuori, joka purkautui viimeksi v.1957.
Saarilla on n.250 000 asukasta, joista yli puolet asuu Sao Miguel -saaren pääkaupungissa Ponta Delgadassa. Tarkoituksemme on viettää täällä kymmenen päivää ja tutustua Sao Miguelin lisäksi ainakin pariin muuhun saareen. Tähän aikaan vuodesta lentäminen on ainoa (ja kallis) keino päästä muille saarille, joten kaikilla saarilla käymiseen eivät rahkeemme riitä. Tänä iltana juhlimme vielä "kolmannen nuoruuden" alkamista, tällä kertaa jazz-ravintolassa. -T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1164 views ) | permalink |
( 3 / 2021 )Lima 1.4.2007
Keskiviikkona lähdimme kohti Etelä-Amerikan matkamme ehkä odotetuinta kohdetta, Machu Picchua. Ainoa tapa päästä sinne oli juna Aguas Calientesiin, Machu Picchun juurella olevaan kylään. Juna lähti jo kuudelta köröttelemään 4-tuntista matkaansa pitkin vuorten rinteitä ja jokilaaksoa kohti inkojen kadonnutta kaupunkia. Herätys oli siis aikaisin. Halusimme päästä ihailemaan auringonnousua Machu Picchulle, joten yövyimme Aguas Calientesissa.
Aguas Calientes on pieni, vuorten piirittämä kylä Urubamba-joen laaksossa. Kylän läpi ärjyvä joki 6-luokan koskineen on Amazonin alkulähde (nyt on kesä ja sadekausi, talvella joki on vähävetinen). Keskustan kapean, suositun ravintolakadun läpi kulkee junarata. Leppoisasti lounastavien ravintola-asiakkaiden rupattelu keskeytyy junan rymistellessä metrin päästä ohi. Katsoessa vuorilta kylän liepeille syöksyneiden maanvyöryjen vanoja ymmärsi hyvin, miksi inkat halusivat asua turvallisesti vuorten huipuilla.
Torstaiaamuna nousimme jälleen neljältä, bussi vei meidät kymmenien muiden turistien kanssa serpentiinitietä Machu Picchulle. Mutta kiivettyämme ihailemaan kuuluisaa postikorttimaisemaa näimme vain pilviä: kadonnut kaupunki oli toden totta kadonnut. Tihkusateessa kiersimme oppaan kanssa aluetta ja ihmettelimme inkojen taitavaa kiviarkkitehtuuria. Olimme tyytyväisiä päätökseemme olla osallistumatta Inca Trailin vaellukseen: tällä viikolla oli satanut joka päivä. (Machu Picchulla sataa kahdeksan kuukautta vuodessa.)
Sateisenakin päivänä Machu Picchu vaikuttaa. 2400 metrin korkeuteen vuoren rinteelle rakennettu tuhannen asukkaan linnoituskaupunki on lähes kokonaan muurin ympäröimä. Siellä, missä ei ole muuria, suojelee kaupunkia jyrkästi syvyyksiin putoava vuorenseinämä. Pystysuoraan kohoavat vuoret vartioivat kaupunkia joka puolelta.
Linnoituksen tarkoitus on edelleen spekuloinnin kohde. Espanjalaiset valloittajat eivät koskaan löytäneet sitä, ja muun maailman tietoisuuteen se tuli vasta v.1911, kun amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham löysi ruohottuneet rauniot. Jotkut tiedemiehet uskovat, että linnoitus rakennettiin inkakulttuurin säilyttämiseksi ja pelastamiseksi espanjalaisilta. Toiset taas uskovat, että linnoitus hylättiin ja tyhjennettiin espanjalaisten pelosta. Joidenkin mielestä jokin kulkutauti kuten isorokko surmasi asukkaat. Joka tapauksessa kivityön ja koristelun korkea laatu kertovat Machu Picchun olleen elintärkeä seremoniallinen keskus. Binghamin « löytäessä » kaupungin (paikallisten kerrottua siitä) kaikki kulta-aarteet oli kuljetettu pois; huhun mukaan ne on piilotettu Amazonin viidakkoon, mistä niitä vieläkin etsitään. Bingham teki samoin kuin espanjalaiset Perussa: hän vei jäljelle jääneet arvoesineet mukanaan ja ne löytyvät tänä päivänä Yalen yliopiston kokoelmista.
Viivyimme kadonneessa kaupungissa useita tunteja. Mystistä tunnelmaa lisäsi pilviverho, joka aika ajoin repeili paljastaen vähän kerrallaan kaupungin ja sitä ympäröivät vuoret.
Kiipesimme inkojen rakentamaa luonnonkivipolkua tunnin matkan ylös aurinkoportille, jonka läpi nousevan auringon säteet loistavat linnoitukseen. Sateen takia polku oli liukas ja oli syytä varoa askeliaan. Nyt aurinkoportti oli pilven peitossa.
Rohkeimmat kiipesivät jyrkkää ja vaarallista polkua postikorttimaisemasta tutulle sokeritopalle, Huayna Picchulle. Edellisenä päivänä nuori turisti oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut. Pojalla oli onni matkassaan: hän takertui pensaisiin juuri ennen puolen kilometrin pudotusta ja selvisi vähin vammoin.
Machu Picchun luonnonkivipolut ja jyrkät portaat eivät muutenkaan ole helppokulkuisia ja vaarattomia. Sesonkiaikaan siellä käy tuhansia turisteja päivässä. Mekin näimme ikävän onnettomuuden, kun nuori turistityttö putosi jyrkältä terassilta useita metrejä ja loukkaantui vaikeasti.
Japanilaiset tiedemiehet ovat varoittaneet, että turistimassat saattavat aiheuttaa linnoitukselle korjaamatonta vahinkoa maanvyöryjen muodossa milloin tahansa lähivuosina. Vielä ei turistimäärää kuitenkaan ole ruvettu rajoittamaan (turistit tuovat köyhälle maalle liian paljon rahaa). Mutta alueella liikkumista säännellään, paikka on ensin kierrettävä oppaan kanssa.
Sateesta ja turistilaumoista huolimatta kadonneen kaupungin mystiikka jäi kiehtomaan mieltä yhtenä tämän matkan huippukohdista.
Seuraavana päivänä lensimme takaisin merenpinnan tasolle Limaan. Oli upeaa pitkästä aikaa tuntea auringon lämpö iholla ja korkata ensimmäinen kylmä olut monen viikon jälkeen (raittiuslupauksemme piti koko Andien osuuden ajan). Rentoudumme Limassa pari päivää ennen paluulentoamme Eurooppaan. Hotellimme on halpa mutta se sijaitsee yläluokan alueella, Mirafloresissa, ja katsellessamme hienoja taloja, urheiluautoja ja ravintoloissa lounastavia perheitä emme voi olla muistelematta sitä äärimmäistä köyhyyttä ja puutetta, jota olemme viimeisten viikkojen aikana nähneet. On todennäköistä, että huvipuistossa leikkivät lapset eivät tule koskaan tapaamaan Titicaca-järven saarilla tai Andien rinteillä kituuttelevia ikätovereitaan. Etelä-Amerikassa on julmat sosiaaliset erot.
Matkavaikutelmia ennen paluulentoa
Etelä-Amerikan keikkamme alkaa olla ohi ja hyvä niin. Olemme kokeneet täällä upeita asioita, mutta myös vaikeuksia. Chilessä ja Argentiinassa suurin ongelma oli tiedon saaminen, osittain kielitaidon puutteen, osittain palveluhaluttomuuden vuoksi. Etenkin argentiinalaiset osaavat olla harvinaisen ärsyttäviä: he pitävät itseään “eurooppalaisina” ja suhtautuvat ylimielisesti sekä muihin eteläamerikkalaisiin, että turisteihin. Boliviassa suurin ongelma oli ehkä turvattomuuden tunne ja asioiden toimimattomuus. Chileläiset olivat juroja kuin hämäläiset mutta paljastuivat aidosti ystävällisiksi. Bolivialaisia emme ehtineet oppia ymmärtämään, mutta varomaan toki.
Perusta meitä varoitettiin etukäteen eniten: täällä saisi hirvittävän vatsataudin, täällä tulisi ryöstetyksi jne. Totuus oli aivan toisenlainen, ja Peru osoittautui lempipaikaksemme Etelä-Amerikassa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Englantia puhutaan myös enemmän kuin muualla. Olimme varovaisia (ja ehkä onnekkaita), meitä ei ryöstetty ja pysyimme terveinä. Meitä tosin häiritsi hirvittävä kaupallisuus ja liimautuvat ja hyökkäävät kauppiaat, jotka eivät jättäneet rauhaan. Näin varsinkin Punossa ja Cuscossa, missä köyhinkin reppumatkaaja on kansan silmissä kävelevä kassapääte.
Elintasokuilu näkyi selkeimmin Argentiinassa ja Chilessä, joissa oli sekä äärimmäistä köyhyyttä että suurta rikkautta. Sen sijaan Boliviassa näimme vain köyhyyttä tai äärimmäistä kurjuutta. Perussa oli paljon kurjuutta, mutta myös hyvinvointia. Perussa on myös kylmä. Rannikkoseuduilla ja muilla matalilla alueilla on toki lämmin, mutta korkeilla vuoristoseuduilla on eri juttu. Nyt on loppukesä ja päivälämpötilat vaihtelevat 10 ja 20 asteen välillä, mutta yöllä on aina kylmä. Talvella yöllä saattaa olla pakkastakin. Hotelleissa, ravintoloissa ja muissa sisätiloissa ei yleensä ole lämmitystä, eikä läheskään aina lämmintä vettä. Nukkumaan mennessä onkin syytä pukeutua lämpimästi.
Jonkinlaisen kulttuurishokin koimme Limassa hienossa amerikkalaistyylisessä ostosparatiisissa. Istuimme merenrantaterassilla katsellen surffareita ja riippuliitäjiä ja herkuttelimme tuoreilla mansikoilla (olivat muuten lähes yhtä hyviä kuin suomalaiset mansikat). Viereisessä puuhamaassa paremman väen hyvin puetut pikkulapset ratsastivat sähköhevosilla ja pelasivat tietokonepelejä kuin suomalaislapset ikään. Mieleen nousi kuva takkuisista, likaisista mutta herttaisista Titicaca-järven lapsista, jotka eivät olleet varmaan eläessään käyneet suihkussa tai katsoneet televisiota, puhumattakaan, että olisivat käyneet huvipuistossa. Gringon näkeminen läheltä oli heille jo suuri ihme.
Seitsemän viikon annos Etelä-Amerikkaa kerrallaan on sopiva eurooppalaiseen elämänmenoon ja järjestykseen tottuneelle. Kaupunkien kaoottinen liikenne, epäsiisteys, ihmistunku ja kaikenlainen kakofonia hermostuttavat ennen pitkää lehmänhermoisimmankin suomalaisen. Huomenna meillä on edessä 11 tunnin lento Madridiin. Ehdimme nähdä mantereesta paljon, ja silti vain pienen osan. Varmasti tulemme vielä uudestaan - mutta seuraavalla kerralla opiskelemme hieman espanjaa etukäteen.- T&L
PS. Madrid 3.4.2007
Rasittavan lennon ja puolen vuorokauden ihanan yöunen jälkeen on hyvä olla taas Euroopassa. Lento sujui hyvin mutta koneeseen pääsy oli luku sinänsä. Varauksissamme oli jokin viime hetken ongelma ja Liman kentällä Iberian perulainen kenttähenkilökunta iski asiaan armotta: meille myönnettiin boarding cardit mutta niiden saaminen käteen maksaisi 15 dollaria per nuppi. Rahat menisivät henkilökunnan "solidaarisuuskassaan", ts. ilmeisesti heidän omiin taskuihinsa. Mikään ei auttanut - jos emme maksaisi, lippumme peruutettaisiin. Kolme virkailijaa penäsi rahojamme kuin herhiläiset sen sijaan, että olisivat tsekanneet matkustajia koneeseen. Takanamme oli parinsadan matkustajan jono. Lähes tunnin väittelyn jälkeen maksoimme rahat emmekä tietenkään saaneet kuittia. Episodi vähensi ihastustamme Perua kohtaan, mutta yritimme muistaa kokonaisuuden, joka oli muilta osin positiivinen. Valitamme asiasta Iberialle, mutta emme pidätä henkeämme vastausta odotellessamme...
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1429 views ) | permalink |
( 3 / 1813 )Lima lauantaina 31.3.2007
Maanantaina 26.3. matkasimme turisteille tarkoitetulla Inka Express-bussilla Cuscoon. Bussi oli hieno, siinä oli englanninkielinen opas sekä bussiemäntä, joka tarjoili teetä ja kahvia. Bussilipun hintaan kuului buffet-lounas ja tutustuminen muutamaan matkan varrella olevaan historialliseen nähtävyyteen.
Matka kesti pysähdyksineen 10 tuntia. Tärkein nähtävyyksistä oli ainakin oppaan mielesta Raqchin inkakylä, jossa on asunut n.700 henkeä. Jotkut tiedemiehet pitävät sitä jopa arkeologisesti tärkeämpänä kuin Machu Picchua. Raqchi osoitti jälleen kerran, etta inkat olivat taitavia ja ahkeria kivenkäsittelijöitä – itse asiassa ihmettelimme, miten he ehtivät rakentaa niin valtavia kivikolosseja niin lyhyessä ajassa.
Punossa ja Cuscossa itsenäisesti maailmaa kiertämään tottunut matkailija huomaa yhtäkkiä saaneensa itselleen henkilökohtaisen matkanjärjestäjän. Paikallisen tavan mukaan matkanjärjestäjä ottaa turistin haltuunsa jo bussissa tai viimeistään bussiasemalla. Hän hankkii “uhreilleen” majapaikan, järjestää retket, hakee hämmentyneen turistin retkille ja tuo takaisin hotelliin, keskustelee hänen toiveistaan ja yrittää toteuttaa ne. Ja kun turisti siirtyy toiselle paikkakunnalle, hän delegoi tämän kollegalleen.
Ensin tämä järjestelmä hämmensi ja ärsyttikin meitä, mutta sitten huomasimme systeemin edut. Matkanjärjestäjä on luonut itselleen hyvät suhteet paikkakunnalla. Hänellä on sopimukset hotellien kanssa ja hän saa huoneita edullisemmin kuin turisti itse saisi. Punossa vaatimaton ja asiallinen Fidel tuli hotelliimme, järjesti kaikki retket ja muut matkat edullisesti ja hoiti juoksemiset lippuluukuilla. Hän myös toteutti Timon erikoistoiveen saada kokeilla kaislakanoottia. Niiden muutaman päivän aikana, jotka Punossa vietimme, opimme pitämään Fideliä melkein ystävänä. Cuscossa Fidelin kollega Rosia otti meidät haltuunsa, ja osasimme jo suhtautua häneen asiallisesti. Tässä kaupassa molemmat osapuolet voittivat.
Cusco
Yli 3300 metrin korkeudessa sijaitseva 350 000 asukkaan Cuscon kaupunki oli ennen inkojen valtakunnan keskus, ja se on Etelä-Amerikan mantereen vanhin jatkuvasti asuttu kaupunki. Legenda kertoo, että 1100-luvulla ensimmäinen inka, Manco Capac lähti etsimään “maailmaan napaa” (=qosq’o) ja löydettyään sen perusti paikalle kaupungin (Cusco sijaitsee silloisen inka-valtakunnan keskellä). V.1533 espanjalaiset valloittivat kaupungin, ja siirtomaatyylinen uusi kaupunki rakennettiin inkojen rakennusten perustuksille. (Ahneet espanjalaiset hävittivät rakennukset etsiessään kivien sauma-aineena käytettyä kultaa.)
Pian espanjalaisten kiinnostus kohdistui kuitenkin Limaan, ja Cusco menetti merkitystään. V.1911 löydettiin Machu Picchu, ja Cusco nousi uudelleen. Tänä päivänä kaupunki elää turismista: joka toinen rakennus on hotelli tai ravintola, ja satoja tuhansia turisteja vierailee siellä vuosittain.
Cusco sijaitsee vuorten ympäröimässä kauniissa laaksossa. Inkat suunnittelivat sen asemakaavan puuman muotoiseksi (Perun vuorilla liikkuu paljon puumia). Talojen perustuksissa on runsaasti jäljellä vanhoja inkojen tekemiä kivimuureja ja kapeat kujat ovat mukulakivipäällysteisiä. Toinen toistaan viihtyisämmän näköiset ravintolat houkuttelevat – tai suorastaan kaappaavat – kaduilla tallustelevia gringoja asiakkaikseen. Cuscon ainoa ikävä piirre onkin päälle hyökkäävät sisäänheittäjät ja kaupustelijat.
Kaupungissa on runsaasti vanhoja kauniita kirkkoja. Pääaukiota (Plaza de Armas) reunustaa Etelä-Amerikan toiseksi suurin katedraali, jota alettiin rakentaa v.1559. Sen suurin vetonaula on Marcos Zapatan teos Viimeinen ehtoollinen, jossa Jeesuksen edessä lautasella komeilee ketarat pystyssä paikallinen herkku, grillattu marsu. Katedraali on loistelias sisältä, mutta kuten oppaamme sanoi: rikkaus on sisällä, köyhyys ulkona. Peru on järkyttävän köyhä maa, kaduilla vaeltaa kerjäläisiä ja kaikenlaisen tavaran kaupustelijoita, jotka yrittävät epätoivoisesti ansaita muutaman lantin jokapäiväistä leipäänsä varten. Katolisten kirkkojen ylenpalttinen kimallus tuntuu köyhässä maassa suorastaan irvokkaalta.
Cuscon keskusaukiolla jouduimme yllättäen keskelle suurta mellakkaa. Toisen kerroksen kahvilan parvekkeelta saimme seurata tapahtumia, jollaisia tavallisesti näemme vain televisiosta. Opiskelijat osoittivat mieltään yliopiston yksityistämistä vastaan. Kadulla nousi musta savu palavista autonrenkaista, ja yhtäkkiä mellakkapoliisin ja opiskelijoiden välille syntyi yhteenotto. Aivan silmiemme edessä näimme (ja kuulimme), kuinka viisi mellakkapoliisia pamputti kaikin voimin kadulla makaavaa avutonta opiskelijaa. Kivet ja pullot lensivät ja ilma oli sakeana kyynelkaasun savusta. Illalla saimme vielä seurata tapahtumia BBC:n uutislähetyksestä televisiosta. Timo otti aitiopaikalta herkullisia uutiskuvia.
Pisac ja Ollantaytambo
Tiistaina teimme kokopäiväretken Cuscon lähistön arkeologisiin kohteisiin “inkojen pyhään laaksoon” Urubamba-joelle. Villinä vellova joki on yksi Amazonin alkulähteistä.
Pisacin inkalinnoitus sijaitsee dramaattisella paikalla vuoren huipulla olevalla tasanteella. Sitä ympäröi jyrkkä rotko, joka putoaa 600 metriä alas jokilaaksoon. Tuhansia inkavainajia on haudattu vuoren rinteeseen koverrettuihin hautoihin. Sateesta huolimatta olisimme viihtyneet paikassa kauemminkin mutta opas halusi kiirehtiä seuraavaan kohteeseen.
Ollantaytambon kaupunki on hieno esimerkki inkojen kaupunkisuunnittelusta kapeine mukulakivikujineen, jotka ovat olleet jatkuvassa käytössä 1200-luvulta lähtien. Kaupungin yläpuolella on massiivinen linnoitus ja temppeli, johon inkat hakivat rakennusaineena olevat kivilohkareet seitsemän kilometrin päässä olevalta vuorelta (melkoinen kuljetussuoritus, jotkut kivenlohkareet painoivat yli kymmenen tonnia!). Tämä linnoitus onnistui aikanaan tuhoamaan espanjalaisten valloittajien ratsujoukot. Satoi kaatamalla ja Andeilta tuivertava tuuli oli kuin tornado, mutta urheasti ihmettelimme kaikkea, mitä opas innosta hehkuen esitteli.
Viimeisenä Cuscon iltanamme käväisimme kaupunkia vartioivassa Sacsayhuamánin linnoituksessa. Inkat rakensivat Cuscon puuman muotoiseksi; asemakaavassa Sacsayhuamán on puuman pää ja linnoituksen muurit muodostavat sen hampaat. Tutkijat kaikkialta maailmasta ovat ihastuneet linnoituksen kivityöhön - valtavien, kilometrien päästä kuljetettujen paasien väliin ei mahdu ohuinkaan veitsenterä. Osan muureista espanjalaiset onnistuivat tuhoamaan, etsiessään mahdollisesti saumojen väliin kätkettyä kultaa. Osan kivistä he käyttivät rakennusaineena omiin taloihinsa.
Seuraavana päivänä vuorossa oli legendaarinen Machu Picchu. Siitä lisää huomisessa raportissa. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1866 views ) | permalink |
( 3 / 1777 )Puno sunnuntaina 25.3.2007.
Puno on Titicaca-järven rannalla oleva pieni satamakaupunki, joka on perustettu v.1668. Sen kadut ovat kapeita kuin eteläeurooppalaisissa vanhoissa kaupungeissa, ja ne ovat arkipäivisin tupaten täynnä autoja ja frici-takseja eli paikallisia riksoja.
Bolivian kylmien ja karujen majapaikkojen jälkeen halusimme lämpöä, mukavuutta ja lämmintä vettä elämäämme. Koska nyt ei ole sesonkiaika, saimmekin hyvän hotellihuoneen 34 eurolla (suomalaisittain halpa, mutta täkäläisittäin kallis), ja olemme täysin rinnoin nauttineet kuninkaallisesta vuoteesta, PATTERIN tuomasta lämmöstä (yöt ovat täällä kylmiä), isosta kylpyhuoneesta ja kunnon aamiaisesta.
Perjantaina teimme iltapäiväretken Sillustanin kylässä olevia tornihautoja katsomaan. Inkat ja heitä edeltäneet Colla-heimot ovat rakentaneet kivenlohkareista ns. chullpa-torneja (korkeimmat 12m), jotka ovat olleet kokonaisten sukujen hautapaikkoja. Tornihaudat sijaitsevat ylätasangolla Umayon-järven niemellä.
Matkalla Sillustaniin ohitimme pahamaineisen vankilan, jonne on teljetty mm. useita sissijohtajia. Supervartioitu vankila on ympäröity miinakentällä (laamojen turmaksi).
Paluumatkalla vierailimme perulaisessa maalaiskodissa. Sillustanissa maatalot on rakennettu harmaasta savitiilestä, ja pihapiiri on ympäröity muurilla. Sisälle astutaan komean portin kautta, jota koristavat pienet härkäpatsaat tuomassa onnea. Taloissa ei ole mitään lämmitystä (vaikka talviöinä täällä saattaa olla pakkasta eikä kesäyökään ole lämmin). Sähkö tekee kovasti tuloaan myös maaseudulle, mutta vierailemassamme talossa ei ollut sähköä. Emäntä valmisti ruoan pihalla olevassa uunissa. Pienessä makuuhuoneessa oli laamantaljoilla pehmustettu vuode. Pihalla tepasteli laama ja alpakka. Takapihalla oli pieni puutarha, kaivo ja marsu- (ts. eväs) häkki. Koti oli hyvin yksinkertainen ja karu mutta siisti, vaikka minkäänlaisia pesutiloja emme nähneet.
Lauantaina kävimme risteilemässä Titicaca-järvellä. Järvi on valtava vesiallas pituudeltaan 230km, leveydeltään 97km ja syvimmillään 280m. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi (3820m). Titicacan vesi on enimmäkseen puhdasta, mutta kaupunkien rannoilla on pahoja saasteongelmia. Kalastusaluksia tai kalastajia emme juuri nähneet, sen sijaan kalanviljelylaitoksia kyllä.
Lähellä Punoa on ainutlaatuinen kelluvien saarten yhdyskunta, jota turistit käyvät laumoittain ihmettelemässä. Uros-heimon intiaanit aloittivat kelluvan elämänsä vuosisatoja sitten päästäkseen rauhaan agressiivisesta Colla-intiaaniheimosta. Tänä päivänä vielä useita satoja ihmisiä asuu saarilla. Jos he kyllästyvät naapureihinsa, he hinaavat saarensa kauemmaksi. Jos he tuskastuvat omiin sukulaisiinsa, he ottavat heistä pesäeron sahaamalla saaren kahtia.
Saaret on rakennettu useasta kaislakerroksesta. Vierailemamme saaren päällikkö esitteli meille saarensa rakennetta. Saari on kaksi metriä paksu, ja sen alla on 20 metriä vettä. Se on narujen avulla ankkuroitu paikoilleen. Jokaisella saarella asuu yksi suurperhe, ja saaria on nelisenkymmentä. Pikkulapsille on oma koulu, mutta nuoria emme juuri nähneet. Monenlaisia kysymyksiä heräsi meikäläisten mielessä saarelaisten ihmeellistä elämäntapaa katsellessamme.
Kävimme myös kauempana järvellä olevalla Taquile-saarella, joka on ollut asuttu tuhansia vuosia. Saarella on nykyään n.2000 asukasta, ja siellä on 25 ravintolaa, joissa saarelaiset tarjoilevat turisteilla herkkuja, mm. Titicacan taimenta. Saari kohoaa lähes pystysuoraan järvestä ja kylä sijaitsee saaren huipulla. Sinne johtavat jyrkät portaat, joita pitkin quechua-kieltä puhuvat asukkaat kantavat selässään rannasta raskaita - jopa 80-kiloisia - taakkoja. Ohuessa ilmassa monen turistin oli portaita kiivetessään pysähdyttävä puuskuttamaan useasti, mutta kantajat kipittivät ylös portaita kuin vuorikauriit.
Saarelaiset noudattavat vanhoja inka-periaatteita: älä valehtele, älä varasta ja tee aina työtä. Kylän kujilla naiset (ja miehetkin) kävelivät vastaan kudin tai värttinä kädessään. He ovat erityisen taitavia kutojia, ja kylän keskustan neulekaupassa alkoivat sormemme taas syyhytä kauniita myssyjä ja villapaitoja katsellessamme. Ehkä meidän pitää lähettää vielä yksi paketti kotiin ennen lentoa Suomeen.
Viimeisenä päivänä Punossa kävimme tutustumassa vanhaan Yavari-nimiseen höyrylaivaan, joka on ankkuroituna satamassa. Laiva on rakennettu Englannissa v.1862, ja se tuotiin 2600 palana laivalla Kap Hornin kautta Arican satamaan, sieltä junalla Tucnaan ja lopulta muulien kantamana Andien yli Punoon. Matka kesti kuusi vuotta. Yavari palveli Titicaca –järvellä yli sata vuotta, ja se on lähes ruosteeton, koska se on ollut vain makeassa vedessä. Nyt se on museolaivana, jota kunnostetaan, jotta se saataisiin risteilyalukseksi järvelle.
Halusimme myos kokeilla, millaista on meloa perinteisellä kaislakanootilla. Kelluvalla saarella asuvat isä ja poika tapasivat meidät rannassa ja opettivat meille, miten alus saadaan liikkumaan. Kyseessä oli pikemminkin vene kuin kanootti (Timo kauhoi perästä, Leena souti sivulta), mutta saimme tehtyä pikkulenkin järven ruovikossa. Kaislavene oli tuhansia vuosia vanhaa mallia ja pystyi kantamaan jopa 30 henkiloä. Sen rakennusmateriaalina olevia kaisloja oli kuivatettu 1,5 vuotta, itse rakentaminen oli kestänyt noin kuukauden.
Olemme nyt olleet kuusi viikkoa Etelä-Amerikassa, ja viimeinen viikkomme täällä on alkamassa (toivottavasti yhtä onnellisissa merkeissa kuin tähänkin asti...). Huomenna jatkamme matkaa bussilla Cuscoon. Matka kestää 10 tuntia, ja sen aikana saamme tutustua useisiin historiallisiin paikkoihin. Cuscon kaupungista käymme sitten katsomassa kaikkien turistikohteiden äitiä, Machu Picchua. 1.4. lennämme Madridiin. –T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1662 views ) | permalink |
( 3.1 / 1961 )<<nav_first <Edellinen | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | Seuraava> nav_last>>