LinkitSaavuimme Santiagoon lauantai-iltana 10.2. Mainio pieni ja edullinen hostelli löytyi jälleen Lonely Planetin oppaasta viehättävältä, hiljaiselta mukulakivikakadulta Paris Londresin alueelta aivan keskustan tuntumasta. Korkea vanhanaikaisen romanttinen huone plus lähes yhtä suuri kylpyhuone maksoi noin 22 euroa yöltä.
Yli viiden miljoonan asukkaan Santiagon keskustan tunnelma on hyvin eteläeurooppalainen. Ydinalue on yhtä suurta värikästä kävelykatua täynnä ihmisiä, katukauppiaita, pikaruokakioskeja ja musiikkia. Monilla kaduilla voisi hyvin kuvitella olevansa Barcelonassa. Turisteja on yllättävän vähän. Eurooppalainen turisti, ”gringo”, herättää uteliaisuutta ja myös taskuvarkaiden mielenkiintoa: täällä on syytä pitää hyvää huolta omaisuudestaan, mm. korut, kalliit kellot, jopa vihkisormukset on syytä jättää turvaan. Kalliit aurinkolasit voidaan myös napata päästä, joten kannattaa suosia halpoja torimalleja. Muuten Santiagoa pidetään turvallisena paikkana.
Vietimme Santiagossa kolme päivää, mutta ehdimme kovin vähän, koska kaikki tuntui vievän siellä paljon aikaa. Lähes kukaan ei puhu englantia – edes suuren lentoyhtiö LANin kansainvälisen osaston virkailija ei osannut sanaakaan englantia. Italian alkeilla ja elekielellä olemme selviytyneet – espanjan piensanakirja on myös avuksi. Miljoonakaupungin pääpostissa yksi ainoa (kärsivällinen ja ystävällinen) virkailija otti vastaan pakettilähetyksiä, jono oli pitkä ja mm. nunnilla näytti olevan etuiluoikeus, niinpä paketin lähettämiseen Suomeen kului puoli päivää. Hermostua ei Chilessä kannata, hymy ja kärsivällisyys palkitaan aina lopussa.
Keskiviikkona 14.2. lähdimme bussilla kohti eteläistä Chileä. Maa on kapea (keskim. leveys 200 km) mutta yhtä pitkä kuin Australia on leveä (4300 km!). Santiagosta eteläkärkeen on yli 3000 kilometriä. Ensimmäinen kohteemme oli Puerto Monttin satamakaupunki 1020 km:n ja 14 tunnin bussimatkan päässä. Halusimme matkustaa bussilla, koska bussimatkat ovat edullisia (matkamme maksoi noin 25 e/henk) ja halusimme nähdä maan muodon. Olemme seuraavat neljä viikkoa aitoja reppumatkalaisia, matkalaukut jätimme Santiagoon ja otimme mukaan sen verran varusteita kuin 40 litran reppuihimme mahtuu.
Bussimatka sujui varsin mukavasti. Maisemat olivat tosin melko yksitoikkoisia, koska bussi ajoi moottoritietä koko matkan. Alkumatkasta tietä reunustivat viini- ja hedelmätarhat, myöhemmin viljapellot ja laidunmaat. Vasemmalla kohosivat Andien lumipeitteiset huiput, joskus lähellä, joskus kauempana. Lukuisat lumikenttien ruokkimat joet virtasivat kohti länsirannikkoa. Kesä on lopuillaan ja sadonkorjuu oli juuri meneillään. Matkan varrella olevat pysähdyspaikat toivat vaihtelua ja jaloittelumahdollisuuksia.
Puerto Montt on 175 000 asukkaan kaupunki Tyynen valtameren vuonon rannalla. Sää vaihtelee kuin Norjan rannikolla. Täältä lähtevät mm. laivat etelään Puerto Natalesiin. Neljän päivän laivamatka vuonoja pitkin kiinnosti meitäkin kovasti, mutta kovan hinnan takia päätimme luopua siitä, lentomatka maksoi vain neljänneksen verran.
Meluisa ja värikäs Puerto Montt sijaitsee Chilen järvialueen eteläpuolella. Järvialue on tärkeä matkailualue, ja siellä on mm. useita korkeita lumihuippuisia tulivuoria. Hinnat tuntuvat mikkihiiritasoisilta Australian ja varsinkin Tahitin jälkeen: kahden hengen huone suihkuineen ja aamiaisineen keskellä kaupunkia maksaa 20 euroa (kaupan päälle 60 Sky-kanavaa joista puolet näyttää jalkapalloa), pullo vuosikertaviiniä alle kaksi euroa ja olut 50 senttiä. Viinien ja oluiden laatu on maksan kannalta huolestuttavan hyvä.
Syöminen on täällä melkoinen seikkailu: tilaat jotakin, ja jäät jännittyneenä odottamaan, mitä saat. Vaikka osaisit espanjaa, se ei välttämättä auta: tilasimme paellan ja saimme äyriäiskeittoa. Tilasimme kanakeittoa ja saimme vadin jossa oli ison koipireisi, kokonainen peruna, maissitähkä ja hieman lientä. Yleisesti ottaen, jos tilaat keiton ja ruokailuvälineiksi tuodaan veitsi ja haarukka, tiedät mokanneesi. Sama pätee jos tilaat paellan ja työkaluksi tuodaan lusikka. Ruoka on joka tapauksessa erinomaista. Kansankapakoissa olut tarjoillaan pöytään litran pulloissa.
Kävimme bussilla läheisessä Puerto Varasin kaupungissa ihailemassa kuuluisaa Osornon tulivuorta, tosin pilvet peittivät vuoren korkeimman huipun. Teimme myös kokopäiväretken Chiloén saarelle. Saaren sisämaassa ei ollut erityistä nähtävää, mutta rannikon kaupungit Castro, Ancud ja Dalcahue tarjosivat kameralle paljon värikkäitä kohteita. Saaren puukirkot, tolppien päälle rakennetut talot ja paanuarkkitehtuuri ovat UNESCO:n suojelulistalla.
PS: Tässä vanhoista muistiinpanoista löytynyt esimerkki Chilen byrokratiasta:
Miten matkustetaan bussilla Puerto Monten lentoasemalle
1. Osta lippu kun lähdet – ei etukäteen
2. Varaudu aikataulumuutoksiin
3. Lipussa 7 leimaa + 3 käsin kirjoitettua merkintää
4. Kun bussi tulee, vie tavarat ruumaan kuittia vastaan
5. Bussissa jokaisella oma paikkanumero
6. Tavarat luovutetaan vain kuittia vastaan
- Tämä kaikki 16 km matkaa varten Virkailijoita 4.
16.2.2007
Tänään lensimme yli Andien huippujen ja jäätiköiden 2000 km etelään Punta Arenasiin, Magellanin salmen rannalle. Tuuli tuiversi myrskylukemissa ja koneemme Airbus 320 keikahti uhkaavasti laskeutuessaan. Lämpötila on kymmenen astetta ja ensi töiksi ostimme torilta pipot ja sormikkaat. Huoneemme kodikkaassa pikkuhostellissa on koristeltu kauttaaltaan emännän virkkaamilla pitsitöillä – suihkuverhoa myöten. Vietämme täällä kolme päivää, ja sitten körötämme bussissa 12 tuntia Argentiinan puolelle maailman eteläisimpään kaupunkiin, Ushuaiaan. –T&L.
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1483 views ) | permalink |
( 3.1 / 599 )
Santiago di Chile, sunnuntaina 11.2.2007
”Jos kiipeän Rapa Nuin korkeimmalle paikalle, Maunga Terevakalle, ja katson pohjoiseen, en näe muuta kuin rannattoman meren, mutta tiedän, että lähin maa, Galapagos-saaret, sijaitsee 3800 kilometrin päässä. Käännyn hieman ja katson länteen. Jälleen näen valtameren. Tällä kertaa 4000 kilometriä erottaa minut Tahitista ja 2000 kilometriä Pitcairn Islandista, lähimmästä saaresta. Käännyn jälleen ja katson etelään, jossa on yli 5000 kilometriä vettä Etelämantereen jäätikön ja minun välillä. Lopuksi käännyn viimeisen kerran ja katson itään, ja nyt edessäni levittäytyy 3700 kilometriä tyhjyyttä ennen kuin meri kohtaa Chilen rannikon Etelä-Amerikassa. - Tässä kaukaisessa ja yksinäisessä paikassa Tyynen valtameren syleilyssä syntyi yksi maailman kiehtovimmista ja omalaatuisimmista kulttuureista.” – Carlos Huber: Rapa Nui, a Land of Rocky Dreams.
Tässä kiehtovassa ja mystisessä paikassa me vietimme viisi ikimuistoista päivää.
Rapa Nui (Pääsiäisssaari) on itäisin kolmion muotoisen Polynesian saariston saarista. Hawaiji on pohjoisin ja Uusi Seelanti lounaisin piste. Yli kahdentuhannen vuoden aikana merenkävijät Kaakkois-Aasiasta asettuivat lukemattomille saariston saarille ja kehittyi polynesialainen kulttuuri. Vuonna 1722 pääsiäissunnuntaina hollantilainen amiraali Roddeveen astui ensimmäisenä eurooppalaisena maihin saarelle, ja sen jälkeen saari on tunnettu läntisessä maailmassa Pääsiäissaarena.
Saarella on takanaan ankea historia. Vielä 1800-luvulla siellä asui tuhansia ihmisiä, joilla oli oma polynesialainen kulttuurinsa ja jotka rakensivat esi-isiensä kunniaksi merkillisiä patsaitaan Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Vuonna 1800-luvun alkupuolella perulaiset vangitsivat kaikki työkykyiset miehet – kuningas mukaanluettuna - ja veivät heidät orjiksi guana-kaivoksille. Katolinen kirkko puuttui asiaan ja määräsi miehet vapautettaviksi, mutta siinä vaiheessa suurin osa oli jo kuollut nälän ja kovan työn uuvuttamina. Paluulaivalla riehui isorokko, ja hengissä olevat miehet tartuttivat saaren jäljellä olevan väestön, niin että pienimmillään saarella asui alle sata henkeä. Tämä väestökato on aiheuttanut myös tietokatkoksen mystisten kivipatsaiden historiasta. Nykyään saaren väestö on hieman alle 4000. Vuodesta 1888 Rapa Nui (saaren alkuasukaskielinen nimi) on kuulunut Chilelle.
Saavuimme saarelle viiden tunnin yölennon ja saman pituisen aikaeron uuvuttamina vailla muuta tietoa majapaikasta kuin tahitilaisen bussikuskin kehotus etsiä Oscar. Ja kuinka ollakaan, lentoasemalla iloinen Oscar oli kyltteineen vastassa. Oscar pitää pientä aamiaismajataloa talossaan Hanga Roassa, Rapa Nuin ainoassa pienessä kaupungissa. Talossa on Oscarin omien tilojen lisäksi kolme kylpyhuoneellista vierashuonetta, aamiaishuone ja rehevän puutarhan varjostama patio. Puutarhassa kasvaa mm. ananaksia, mangoja, papaijoja, avokadoja ja banaaneja, joista Oscar pyöräytti meille tuoremehut aamiaisella. Huone aamiaisineen maksoi vähän alle 30 euroa/vrk. Oscar oli rento ja mukava isäntä, joka murteellisella englannillaan osasi kertoa meille kaiken tarpeellisen saaresta. Lisäksi hän vuokrasi vierailleen edullisesti pientä neliveto-Suzukia.
Jetlagistä toivuttuamme lähdimme Oscarin autolla tutkimaan saaren ihmeellisyyksiä. Ensimmäiseksi kiinnitimme huomiomme hevosiin: niiitä tuntui olevan laumoittain kaikkialla. Kauniita, hyvinhoidetun näköisiä heppoja liikkui rauhallisena ja tyytyväisenä kaikkialla, jopa Hanga Roan pääkadulla. Hevosia oli todennäköisesti saarella enemmän kuin ihmisiä. Hevonen näytti olevan myös yleinen kulkuneuvo, ratsastajia oli paljon. Myös iloiset, hyvinkäyttäytyvät kissat, koirat ja kanat vilisivät ihmisten seassa joka paikassa.
Saari on syntynyt miljoonia vuosia sitten tulivuoren purkauksesta, ja maisemat tulivuoren kraatereineen muistuttavatkin monin paikoin Uutta Seelantia. Tulivuoren rinteillä on kasvanut aikoinaan metsää, mutta puutavara on poltettu heimosodissa ja loput on hakattu ilmeisesti jättiläispatsaiden kuljettamista varten.
Merkillisiä patsaita (=moai) on saarella tuhatkunta, ja ne on kaikki tehty Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Patsaat on aikoinaan lähes kaikki kaadettu tahallaan kostoksi toiselle heimolle, mutta suuri osa kaadetuista on nostettu uudelleen pystyyn ja niitä on myös restauroitu. Yli 600 näistä patsaista makaa (osa keskeneräisinä) tai seisoo Rano Rarakun kraaterin rinteillä. Suurin (keskeneräinen) veistos on 21 m, keskimäärin ne ovat 5 -7 –metrisiä. Kävelyretki kraaterin ympäristössä saakin mielen hiljaiseksi..
Rano Rarakun lähistöllä, aivan meren rannalla, on vaikuttava 15 moain ahu (= alttari), Ahu Tongariki. Ahut olivat alttareita, joiden ääressä suoritettiin uskonnollisia menoja. Vuonna 1960 Japanissa sattuneen suuren maanjäristyksen seurauksena tsunami kaatoi kaikki ahun patsaat. Eräs japanilainen yhtiö on nostanut ja restauroinut patsaat uudelleen.
Toinen uskonnollinen kulttipaikka, Orongo- tulivuoren jättikraateri saaren toisessa päässä, liittyy ns. lintumies-kulttiin. Kraaterin korkeimmalle reunalle, jonka vain korkea ja jyrkkä kallioseinä erottaa merestä, on rakennettu kivistä luolamaisia majoja. Nuoret miehet majoittuivat näihin majoihin kilpailemaan päällikkyydestä. Tarkoituksena oli kavuta alas, uida noin puolen kilometrin päässä oleville pikkusaarille, hakea sieltä linnunmuna ja tuoda se ehjänä takaisin. Ensimmäisenä tehtävästä suoriutunut saisi päällikkyyden.
Me lähdimme toivorikkaina Orongo-vuorelle polkupyörillä. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, kosteaa kuumuutta yli 30 astetta. Jyrkkä nousu sai meidät jättämään pyörät kansallispuiston portille ja liftaamaan loppumatkan autokyydissä. Ylhäältä maisemat olivat mykistäviä: kraateri oli kuin Kuun pinnalta, ja huipulta näkyi lähes koko saari ja ympäröivä aava meri.
Onnistuimme tulemaan saarelle kaksiviikkoisen Tapati Rapa Nui –festivaalin aikaan. Festivaali on eräänlainen polynesialaiskulttuurin esittely ja juhla. Päivisin kilpailtiin erilaisissa perinteellisissä urheilulajeissa (ruokolautoilla surffaus, polynesialaiskanootilla melonta, laukkaratsastus hiekkatiellä, meressä uinti, kraateritriatlon, jossa melotaan, uidaan ja juostaan kraaterin ympäri banaaniterttu selässä jne.). Tarkoituksenamme oli kuvata villi hevoskilpailu, mutta kaatosade esti suunnitelmat.
Iltaisin kokoonnuttiin meren rannalle, jossa syömisen ja juomisen lisäksi seurattiin värikkäitä musiikki- ja tanssiesityksiä. Ohjelmassa oli tietenkin myös festivaalikuningattaren valinta. Valitettavasti jouduimme kuitenkin jatkamaan matkaamme ja jättämään saarelaiset jatkamaan värikästä juhlaansa.
Pääsiäissaari jäi meidän mieleemme rauhan ja rakkauden saarena.Tunnelma on rento ja hienostelematon: iloiset ja onnelliset ihmiset ja yhtä onnelliset eläimet elävät sovussa keskenään. Stressi ja kiire ovat tuntemattomia käsitteitä. Televisio toimii parina päivänä viikossa mutta internet-yhteydet ovat hyvät. Turisteja saarella käy jonkin verran, mutta he eivät ole vielä pystyneet pilaamaan ilmapiiriä. Siellä voisi vaikka asua – kaukana kavalasta maailmasta. –T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2484 views ) | permalink |
( 3.1 / 1936 )Rapa Nui (Pääsiäissaari) keskiviikkona 7.2.2007
Tätä kirjoittaessamme olemme jo jättäneet Tahitin, ja istumme isäntämme Oscarin vilpoisen ja viihtyisän puutarhan terassilla Hanga Roassa, Pääsiäisaaren ainoassa kaupungissa. Taustalla radiossa soi paikallinen ”country-musiikki” - mutta tästä kiehtovasta saaresta kerromme seuraavassa raportissa.
Viikko sitten keskiviikkona matkustimme rahtilaiva Vaeanulla Bora Boralta takaisin Pape’etelle. Vaeanu on kunnon vanhanaikainen rahtilaiva, rakennettu Norjassa vuonna 1942. Matka kesti noin 18 tuntia, jonka aikana laiva kävi kolmen eri saaren satamassa. Kansimatkustajia varten oli todella vain kansi, tosin katettu sellainen. Paikalliset heittivät kannen lattialle oman makuualustansa ja nukkuivat siinä. Me olimme varanneet itsellemme oikean hytin, joka oli karu, mutta varustettu peräti suihkulla.
Laivassa ei ollut minkäänlaista ruokailumahdollisuutta, joten nautimme picnic-päivällisen (purkkitonnikalaa ja leipää) hytin lattialla istuen. Laivamatka oli halpa tapa (50 euroa/henk.hytteineen) tehdä pieni risteily Tyynellämerellä. Olimme onnekkaita sään suhteen: päivä oli aurinkoinen eikä tuullut liikaa. Muutama lentokala ja valaskin näyttäytyi. Edellisenä päivänä tapaamamme ranskalainen nuoripari oli joutunut keskelle myrskyä ja vesisadetta toisella rahtilaivalla, jonka kansimatkustajilla ei ollut edes kattoa suojanaan (eikä hyttejä ollut).
Rahtilaiva on ainoa tapa matkustaa Bora Boralta Tahitin muille pikkusaarille tai pääsaarelle, jos ei halua lentää. Laivassa oli siis varsin värikäs joukko paikallisia matkustajia. Tutustuimme mm. 35 vuotta matematiikan opettajana toimineeseen Jarosiin, joka nykyään ansaitsee leipänsä ammattikalastajana. Jarosin kanssa oli mukava jutella, ja saimme häneltä paljon tietoa polynesialaisesta yhteiskunnasta ja koululaitoksesta. Jarosin isoisä saapui Tahitille nuorena merimiehenä vuonna 1920, ihastui paikkaan, rakastui paikalliseen kaunottareen eikä koskaan enää palannut Tsekkoslovakiaan.
Tahitin koululaitos on ranskalainen: lapset aloittavat koulunkäynnin jo kolmi- nelivuotiaina esikouluryhmissä, käyvät peruskoulua saman verran kuin Suomessakin ja sen jälkeen lukion. Lukion jälkeinen koulutus haetaan Ranskasta, joskus Uudesta Seelannista. Jaros oli erityisen huolestunut siitä, että tahitilaislapset eivät saa edes alkeisopetusta omalla polynesialaisella äidinkielellään, vaan kaikki opetus on ranskankielistä. Tämän takia heistä tulee usein puolikielisiä, koulunkäynti keskeytyy ja vain kymmenen prosenttia kouluikäisistä käy lukion. Vertailun vuoksi Uudessa Seelannissa 90% maorilapsista käy lukion (he saavat opetusta omalla äidinkielellään).
Saavuimme Pape’eteen vähän kolmen jälkeen aamuyöstä. Yö oli pehmeän lämmin, ja kävelimme reppuinemme kohti kaupungin keskustassa olevaa lauttasatamaa, josta lähtisi kuudelta lautta Moorean saarelle. Löysimme satamakadulta yllättäen auki olevan kahvilan, ja nautimme ikimuistoisen patonki- ja kahviaamiaisen seuraten Pape’eten heräämistä aamuun.
Moorean saari on vain 20 kilometrin päässä Tahitin pääsaarelta, mutta kokonaan oma maailmansa. Bora Bora on kaunis saari, mutta kovin kaupallinen, ja palvelu siellä on ranskalaisen joustamatonta ja joskus suorastaan tylyä. Moorealla oltiin ystävällisiä ja palveluhenkisiä, ja hintataso oli alhaisempi. Vuokrasimme kanootin ja vietimme kaksi hienoa päivää tutkien snorklaamalla saarta ympäröiviä koralleja.
Polynesialaisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun unohtaa kiireen ja aikataulut ja muistaa hymyillä. Moorealta lähtiessämme meidän piti ehtiä päivän viimeiseen lauttaan, ja hankkiuduimme hyvissä ajoin bussipysäkille. Odottamaamme bussia ei kuulunut, ja samaa bussia odottanut paikallinen rouva totesi tyynesti, että ehkä kuljettaja ei halunnut ajaa lauantaina, tai ehkä bussi tulisi. Bussia odotti myös kaksi ranskalaista naista, joiden oli ehdittävä saman illan Pariisin-koneeseen. Kun seuraavaakaan bussia ei kuulunut, aloimme ranskalaisten kanssa hermostua ja otimme taksin – paikallinen rouva jäi tyynesti odottamaan pysäkille. Juuri kun päivän viimeinen lautta oli irronnut satamasta, puuskutti bussi paikalle mukanaan muutama todella hermostunut turisti. Ystävällinen kapteeni peruutti takaisin rantaan, ja turistit ehtivät mukaan.
Viimeisen päivämme Tahitilla vietimme osallistumalla bussiretkelle saaren ympäri. Bussimme kuljettajalta Jean Claudelta saimme myös kullanarvoisen vihjeen Oscarin majatalosta Pääsiäissaarella.
Retken kiinnostavin kohde oli Paul Gauguinin museo – Gauguin vietti Tahitin saarilla useita vuosia ja kuoli myös siellä. Ranskalaiset halusivat Gauguinille komeat hautajaiset Pariisissa, mutta tahitilaiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa, koska hänellä oli paikallinen vaimo ja lapsia. Gauguin onkin haudattu Hiva Oan saarelle.
Haluamme tulla Tahitille uudelleen, mutta toisenlaiselle tutkimusretkelle. Jarosilta saimme tietoa tuntemattomammista (ja halvemmista) pikkusaarista, joihin tutustuu todennäköisesti parhaiten rahtilaivalla kiertäen. Suurimmalle osalle saarista pääsee myös lentäen. Ikävin puoli Tahitissa on sen korkea hintataso (hinnat ovat ehkä hieman Suomea kalliimpia). Halvimmalla selviää, kun syö katuravintoloissa eikä käytä taksia. Oluen hinta vaihtelee kolmesta seitsemään euroon ja viini on hyvin kallista. Majapaikasta on pulitettava yli sata euroa yöltä. Ikävää on myös se, että englannin kielellä ei tahdo tulla ymmärretyksi, ranskalaiset kun eivät täälläkään halua puhua tai ymmärtää muuta kuin ranskaa.
Seuraava raporttimme tulee Pääsiäissaarelta, jossa olemme viisi päivää. Voimme jo tässä vaiheesa vakuuttaa, että saari on mahtava paikka! – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1446 views ) | permalink |
( 3 / 2019 )Bora Bora keskiviikkona 31.1.2007
Lensimme sunnuntaina Tahiti Air Nuin ilmabussilla Pape’eteen, ja saavuimme perille 25 tuntia aikaisemmin kuin olimme lähteneet, eli lauantai-iltana (ylitimme kansainvälisen vuorokausirajan). Viiden tunnin lento oli ehkä mukavin kokemamme sen jälkeen, kun Singaporessa jätimme Finnairin koneen. Hymyilevät tahitilaiset lentoemännät (joiden asut olivat samaa upeaa turkoosia kuin Tahitin meri) pitivät meistä hyvää huolta. Elokuvavalikoimassa oli mm. The Queen - ehdottomasti näkemisen arvoinen, ei vähiten Helen Mirrenin upean suorituksen ansiosta.
Tahitin pääsaarella asuu n.170 000 asukasta, joista ¾ asuu Pape’etessa (koko ranskalaisen Polynesian väkiluku on n. 250 000). Hallinnollisesti saarivaltio kuuluu Ranskalle. Tahitin kielen lisäksi toinen virallinen kieli on ranska, jota kuulee kaikkialla. Englannin kielellä ei tahdo pärjätä, ranskan alkeistakin on suurta apua (ilman Timon kouluranskaa meille varmasti kävisi täällä kalpaten). Paikalliseen ranskalaisväestöön pätee Murphyn laki: jos joku asia voidaan ymmärtää väärin, se myös ymmärretään väärin - joskus jopa tahallaan...
Pape’ete on arkipäivisin kaoottisen vilkas kauppakaupunki, mutta ei varsinainen turistikeskus – turistit hakeutuvat muille saarille. Lauantai-iltana kaupunki tuntui hiljaiselta. Satamatorilla oli kuitenkin vilkasta: kymmenet asuntovaunuista rakennetut ruokavaunut tarjosivat kiinalaista, italialaista, ranskalaista ja polynesialaista ruokaa paikallisesti varsin kohtuulliseen hintaan (alle 10 euroa) ja näytti siltä, että kaikki pape’eteläiset olivat kokoontuneet perheineen ilta-aterialle. Musiikki soi ja näytelmä oli värikäs. Kahtena iltana kävimme siellä syömässä ja voimme suositella: ruoka oli todella hyvää. Loppuillan vietimme paikallisten täyttämässä baarissa, jossa tahitilaisorkesteri soitti ja keinuvalanteiset naiset tanssivat (me myös).
Sunnuntaina Pape’ete oli täysin kuollut. Kaikki kaupat ja suurin osa kahviloista ja ravintoloista olivat kiinni, bussit eivät kulkeneet eikä ihmisiäkään juuri näkynyt. Aamukuudelta olisi kaupungissa ollut sunnuntaimarkkinat, mutta ne olivat loppuneet jo yhdeksältä. Vietimme päivän tutustumalla kaupunkiin kävellen. Onneksi illalla ruokavaunut olivat taas paikoillaan.
Lonely Planet kutsuu Bora Bora –saarta ”paratiisien Cadillaciksi, jossa on kaikkea, mitä ei tarvitse, mutta mitä ilman ei voi tulla toimeen”. Saari on syntynyt 3 - 4 miljoonaa vuotta sitten tulivuoren purkauksen jälkeen. Se tuli tunnetuksi South Pacific –elokuvan filmauspaikkana. Saari sijaitsee 280 kilometrin päässä Tahitin pääsaaresta, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä. Bora Boralle pääsee rahtilaivalla tai lentäen, ja laivan hankalan aikataulun takia meidän oli lennettävä. Toinen tahitilainen lentoyhtiö, Tahiti Air hoitaa Polynesian saariston sisäistä lentoliikennettä alueella, joka on pinta-alaltaan Euroopan kokoinen. Lento ATR-koneella kesti 45 minuuttia, ja matkan aikana saattoi koneen ikkunasta ihailla useita koralliriuttojen ympäröimiä pikkuparatiisejä.
Perillä majoituimme pieneen merenrantabungalowiin, jonka terassilla tämäkin teksti syntyy turkoosin kaikissa sävyissä välkkyvän meren tahdittamana. Sää on kostea ja kuuma ja merivesi yli 25-asteista. Eilen vuokrasimme polkupyörät ja pyöräilimme saaren ympäri (32 km). Reitti oli helppo, sen varrella oli vain kaksi mäkeä, mutta tien kunnossapidon kohdalla ranskalaiset ovat säästäneet. Raharikkaiden suosimaan hotelli Bora Boraan asti tie oli ihan ok, mutta meidän niemelle johti kuoppainen perunapelto. Tie kulki rantoja hipoen pikku kylien läpi ja lähes joka mutkan takaa avautui uusi kuvakulma saarta hallitsevalle Otemanu –vuorelle (South Pacific –musikaalin Bali Ha’i). Timon pyörä hajosi kesken matkan, mutta näppärä paikallinen mopopoika korjasi sen rautalangalla jäätelöpalkkiota vastaan.
Bora Boran ranskalaiset tekevät asiat vaikeiksi, mutta alkuperäisväestön kanssa ei ole mitään ongelmia; kun vain hymyilee niin kaikki onnistuu. Esimerkki: hotellimme ranskatar kertoi kategorisesti, että polynesialaiskanoottia ei voi vuokrata mistään millään hinnalla. Timo näki sellaisen rannalla, jäljitti omistajan, pyysi hymyillen lupaa vuokrata kanootin pariksi tunniksi ja kohta hän viiletti laguunilla.
Kanootin omistaja, Tanua, on voittanut legendaarisen Bora Bora Ironman -melontakisan useita kertoja (kisassa melotaan saaren ympäri, n. 50 km). Lasikuituinen, vain 12 kiloa painava kanootti kulki kuin ajatus. Korallikalat sinkoilivat joka suuntaan ja piikkirauskut pinkoivat pakoon kun Timo meloi kuin hurmiossa. Puolen kilometrin päässä jyrisivät riutalle kaatuvat aallot ja saaren keskeltä menoa seurasi pilviharson peitossa oleva Otemanun huippu.
Polynesialaiskanoottia pidetään veneenrakennustaidon huipentumana ja tämä melontakokemus vahvisti käsityksen. Saattaa olla, että keväällä sellainen ilmaantuu Suomen vesille...
Tänään vuokrasimme läpinäkyvän kanootin ja tiirailimme laguunimme vedenalaisia otuksia(ja otukset meitä). Erivärisiä pikkukaloja liikuskeli korallien liepeillä ja hietikoiden päällä risteilivät piikkirauskut. Kun välillä vilvoittelimme meressä, jokin iso kala loikkasi Leena olan yli jahdatessaan pikkusinttejä. Meren sävyt vaihtelivat vaalean turkoosista syvään indigoon. Hotel Bora Boran turvamiehet komensivat meitä pysymään kaukana superjulkkisten asuttamien bungalowien laitureista.
Viimeisen iltamme Bora Boralla vietimme ihaillen täyden kuun siltaa majamme edustalla. Huomisaamuna nousemme rahtilaivaan, jolla matkustamme usean saaren kautta takaisin Pape’eteen. Matka kestää lähes vuorokauden eikä laivalla ole minkäänlaista tarjoilua. Onneksi lähikaupasta sai purkkiruokaa ja näkkileipää. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1320 views ) | permalink |
( 3 / 377 )Turangi perjantaina 25.1.2007
Melontaseikkailun jälkeen edessämme oli auttamattomasti lauttamatka takaisin Pohjoissaarelle. Ajoimme Motuekasta Pictoniin todellista maisematietä pitkin, joka kiemurteli Queen Charlotte –vuonon rannoilla. Kävellessämme rannalla totesimme, että ystävämme mäkäräiset olivat jääneet länsirannikolle sadepilvien myötä.
Yövyimme Wellingtonissa maanmainiossa pubissa nimeltä Cambridge Hotel, jossa oli tämän maan paras sänky. Herkulliset unet kingsize-bedissä maksoivat noin 50 euroa. Kävimme myös uudelleen hienossa Te Papa – museossa, tällä kertaa tutustumassa Uuden Seelannin taiteeseen. Molemmat pysähdyimme pienen taloa esittävän taulun eteen: toden totta, olimme yöpyneet taloa vastapäätä menomatkallamme Mangaweka-nimisessä pienessä kylässä! (Paluumatkalla oli pakko pysähtyä ottamaan talosta valokuva.)
Tongariro Crossing, päiväpatikointi suuren tulivuorialueen yli, on asiantuntijoiden mukaan hienoimpia vaellusreittejä maailmassa. Menomatkalla päätimme huonon sään takia jättää sen paluumatkalle. Nyt meillä ei enää ollut valinnanvaraa: sää oli edelleen huono, mutta viimeinen mahdollisuus tehdä tuo 17 km:n mittainen vuoristopatikointi oli tällä viikolla.
Yövyimme retkeilymajassa Turangi-nimisessä kylässä (kahden hengen huone+suihku 35 euroa). Vuokrasimme (onneksi!) kunnolliset vaelluskengät ja sauvat hostellista, ja aamulla varhain bussi vei meidät lähtöpaikalle. Sää oli yhtä kurja kuin Mt.Cookilla patikoidessamme: sumuinen ja sateinen. Ylhäällä oli lisäksi kylmää ja tuuli tuiversi yli 20 m sekunnissa. Vuorilla leijui myös voimakas rikin katku.
Tongariro on Uuden Seelannin vanhin kansallispuisto. Alueella sijaitsee kolme edelleen aktiivista tulivuorta: Mt Ruapehu (2797 m), Mt Tongariro (1967 m) ja Mt Ngauruhoe (2287 m). Ruapehu on purkautunut viimeksi v.1995 ja Ngauruhoen huipulle ei tänään saanut kiivetä, koska vuori on ollut äreänä viime aikoina. Kansainvälistä kuuluisuutta alue on saanut Lord of the Rings – elokuvien myötä: alue on filmillä Mordor´s Mt Doom.
Olisi ollut hienoa patikoida alueella sellaisessa valossa kuin se näytetään postikorteissa, mutta säätä emme voineet valita. Kapusimme ylös laavakivirinteitä, kunnes saavutimme pilvet ja jatkoimme kiipeämistä. Reitin korkeimmalla kohdalla, kahden huipun välisessä satulassa (Red Crater, 1887m), tuuli oli viedä meidät mennessään. Sinnittelimme huipun yli ja alkoi jyrkkä lasku, joka oli onneksi tuulelta suojassa. Yhtäkkiä pilvet rakoilivat, ja alhaalla siinsivät surrealistisen siniset Emerald-lammet. Lampien jälkeen ylitimme tasaisen erämaan, joka oli keskuskraateri, ja tunnin kävelyn jälkeen saavuimme taukopaikalle Ketetahin majalle. Majan jälkeen ohitimme useita savuavia kraatereita, sitten polku sukelsi alas sademetsään, ja tuntia myöhemmin istuimme bussissa matkalla takaisin Turangiin. Takana oli huikea kahdeksan tunnin seikkailu tuulen tuivertamilla tulivuorilla. Majapaikassa kuuma suihku ja kuivat vaatteet olivat jälleen hyvä saunan korvike.
Eilen matka jatkui pohjoiseen. Yövyimme Hamiltonissa, missä kävimme parturissa/kampaajalla (pirteä kampaajatyttö keri Leenalle vahingossa kesätukan) ja postitimme taas ylimääräisiä varusteitamme Suomeen. Viimeisen yömme Uudessa Seelannissa vietämme tutussa hotellissa Aucklandissa ja huomenna (sunnuntaina) nousemme koneeseen, joka vie meidät Tahitille. Tosin saavumme sinne jo tänään eli lauantaina..! Olemme varanneet majoitukset Papeetessa, Bora Boralla ja Moorealla. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Lähdemme Uudesta Seelannista kaihoisin mielin. Olemme viettäneet täällä kolme ja puoli maagista viikkoa. Paljon on koettu mutta paljon myös jäi kokematta. Tänne tulemme takaisin ajan kanssa: vähintään kaksi kuukautta kummallakin saarella.
Uusi Seelanti on paratiisi niille, jotka harrastavat jotakin seuraavista lajeista:
golf, melonta, pyöräily, purjehdus, perhokalastus, kriketti, rugby, sukellus, valaiden ja hylkeiden katselu, patikointi, ratsastus, lainelautailu, vuorikiipeily, bungy-hyppy, alppihiihto, viinin maistelu, valokuvaus ja maisemien katselu, lampaiden laskenta, englantilainen keittiö, pubikiertely ja jutustelu mukavien ihmisten kanssa. Löhöilemään tai nököttämään tänne asti ei kannata tulla. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1443 views ) | permalink |
( 3 / 1946 )<<nav_first <Edellinen | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | Seuraava> nav_last>>