Linkit
Santiago di Chile, sunnuntaina 11.2.2007
”Jos kiipeän Rapa Nuin korkeimmalle paikalle, Maunga Terevakalle, ja katson pohjoiseen, en näe muuta kuin rannattoman meren, mutta tiedän, että lähin maa, Galapagos-saaret, sijaitsee 3800 kilometrin päässä. Käännyn hieman ja katson länteen. Jälleen näen valtameren. Tällä kertaa 4000 kilometriä erottaa minut Tahitista ja 2000 kilometriä Pitcairn Islandista, lähimmästä saaresta. Käännyn jälleen ja katson etelään, jossa on yli 5000 kilometriä vettä Etelämantereen jäätikön ja minun välillä. Lopuksi käännyn viimeisen kerran ja katson itään, ja nyt edessäni levittäytyy 3700 kilometriä tyhjyyttä ennen kuin meri kohtaa Chilen rannikon Etelä-Amerikassa. - Tässä kaukaisessa ja yksinäisessä paikassa Tyynen valtameren syleilyssä syntyi yksi maailman kiehtovimmista ja omalaatuisimmista kulttuureista.” – Carlos Huber: Rapa Nui, a Land of Rocky Dreams.
Tässä kiehtovassa ja mystisessä paikassa me vietimme viisi ikimuistoista päivää.
Rapa Nui (Pääsiäisssaari) on itäisin kolmion muotoisen Polynesian saariston saarista. Hawaiji on pohjoisin ja Uusi Seelanti lounaisin piste. Yli kahdentuhannen vuoden aikana merenkävijät Kaakkois-Aasiasta asettuivat lukemattomille saariston saarille ja kehittyi polynesialainen kulttuuri. Vuonna 1722 pääsiäissunnuntaina hollantilainen amiraali Roddeveen astui ensimmäisenä eurooppalaisena maihin saarelle, ja sen jälkeen saari on tunnettu läntisessä maailmassa Pääsiäissaarena.
Saarella on takanaan ankea historia. Vielä 1800-luvulla siellä asui tuhansia ihmisiä, joilla oli oma polynesialainen kulttuurinsa ja jotka rakensivat esi-isiensä kunniaksi merkillisiä patsaitaan Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Vuonna 1800-luvun alkupuolella perulaiset vangitsivat kaikki työkykyiset miehet – kuningas mukaanluettuna - ja veivät heidät orjiksi guana-kaivoksille. Katolinen kirkko puuttui asiaan ja määräsi miehet vapautettaviksi, mutta siinä vaiheessa suurin osa oli jo kuollut nälän ja kovan työn uuvuttamina. Paluulaivalla riehui isorokko, ja hengissä olevat miehet tartuttivat saaren jäljellä olevan väestön, niin että pienimmillään saarella asui alle sata henkeä. Tämä väestökato on aiheuttanut myös tietokatkoksen mystisten kivipatsaiden historiasta. Nykyään saaren väestö on hieman alle 4000. Vuodesta 1888 Rapa Nui (saaren alkuasukaskielinen nimi) on kuulunut Chilelle.
Saavuimme saarelle viiden tunnin yölennon ja saman pituisen aikaeron uuvuttamina vailla muuta tietoa majapaikasta kuin tahitilaisen bussikuskin kehotus etsiä Oscar. Ja kuinka ollakaan, lentoasemalla iloinen Oscar oli kyltteineen vastassa. Oscar pitää pientä aamiaismajataloa talossaan Hanga Roassa, Rapa Nuin ainoassa pienessä kaupungissa. Talossa on Oscarin omien tilojen lisäksi kolme kylpyhuoneellista vierashuonetta, aamiaishuone ja rehevän puutarhan varjostama patio. Puutarhassa kasvaa mm. ananaksia, mangoja, papaijoja, avokadoja ja banaaneja, joista Oscar pyöräytti meille tuoremehut aamiaisella. Huone aamiaisineen maksoi vähän alle 30 euroa/vrk. Oscar oli rento ja mukava isäntä, joka murteellisella englannillaan osasi kertoa meille kaiken tarpeellisen saaresta. Lisäksi hän vuokrasi vierailleen edullisesti pientä neliveto-Suzukia.
Jetlagistä toivuttuamme lähdimme Oscarin autolla tutkimaan saaren ihmeellisyyksiä. Ensimmäiseksi kiinnitimme huomiomme hevosiin: niiitä tuntui olevan laumoittain kaikkialla. Kauniita, hyvinhoidetun näköisiä heppoja liikkui rauhallisena ja tyytyväisenä kaikkialla, jopa Hanga Roan pääkadulla. Hevosia oli todennäköisesti saarella enemmän kuin ihmisiä. Hevonen näytti olevan myös yleinen kulkuneuvo, ratsastajia oli paljon. Myös iloiset, hyvinkäyttäytyvät kissat, koirat ja kanat vilisivät ihmisten seassa joka paikassa.
Saari on syntynyt miljoonia vuosia sitten tulivuoren purkauksesta, ja maisemat tulivuoren kraatereineen muistuttavatkin monin paikoin Uutta Seelantia. Tulivuoren rinteillä on kasvanut aikoinaan metsää, mutta puutavara on poltettu heimosodissa ja loput on hakattu ilmeisesti jättiläispatsaiden kuljettamista varten.
Merkillisiä patsaita (=moai) on saarella tuhatkunta, ja ne on kaikki tehty Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Patsaat on aikoinaan lähes kaikki kaadettu tahallaan kostoksi toiselle heimolle, mutta suuri osa kaadetuista on nostettu uudelleen pystyyn ja niitä on myös restauroitu. Yli 600 näistä patsaista makaa (osa keskeneräisinä) tai seisoo Rano Rarakun kraaterin rinteillä. Suurin (keskeneräinen) veistos on 21 m, keskimäärin ne ovat 5 -7 –metrisiä. Kävelyretki kraaterin ympäristössä saakin mielen hiljaiseksi..
Rano Rarakun lähistöllä, aivan meren rannalla, on vaikuttava 15 moain ahu (= alttari), Ahu Tongariki. Ahut olivat alttareita, joiden ääressä suoritettiin uskonnollisia menoja. Vuonna 1960 Japanissa sattuneen suuren maanjäristyksen seurauksena tsunami kaatoi kaikki ahun patsaat. Eräs japanilainen yhtiö on nostanut ja restauroinut patsaat uudelleen.
Toinen uskonnollinen kulttipaikka, Orongo- tulivuoren jättikraateri saaren toisessa päässä, liittyy ns. lintumies-kulttiin. Kraaterin korkeimmalle reunalle, jonka vain korkea ja jyrkkä kallioseinä erottaa merestä, on rakennettu kivistä luolamaisia majoja. Nuoret miehet majoittuivat näihin majoihin kilpailemaan päällikkyydestä. Tarkoituksena oli kavuta alas, uida noin puolen kilometrin päässä oleville pikkusaarille, hakea sieltä linnunmuna ja tuoda se ehjänä takaisin. Ensimmäisenä tehtävästä suoriutunut saisi päällikkyyden.
Me lähdimme toivorikkaina Orongo-vuorelle polkupyörillä. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, kosteaa kuumuutta yli 30 astetta. Jyrkkä nousu sai meidät jättämään pyörät kansallispuiston portille ja liftaamaan loppumatkan autokyydissä. Ylhäältä maisemat olivat mykistäviä: kraateri oli kuin Kuun pinnalta, ja huipulta näkyi lähes koko saari ja ympäröivä aava meri.
Onnistuimme tulemaan saarelle kaksiviikkoisen Tapati Rapa Nui –festivaalin aikaan. Festivaali on eräänlainen polynesialaiskulttuurin esittely ja juhla. Päivisin kilpailtiin erilaisissa perinteellisissä urheilulajeissa (ruokolautoilla surffaus, polynesialaiskanootilla melonta, laukkaratsastus hiekkatiellä, meressä uinti, kraateritriatlon, jossa melotaan, uidaan ja juostaan kraaterin ympäri banaaniterttu selässä jne.). Tarkoituksenamme oli kuvata villi hevoskilpailu, mutta kaatosade esti suunnitelmat.
Iltaisin kokoonnuttiin meren rannalle, jossa syömisen ja juomisen lisäksi seurattiin värikkäitä musiikki- ja tanssiesityksiä. Ohjelmassa oli tietenkin myös festivaalikuningattaren valinta. Valitettavasti jouduimme kuitenkin jatkamaan matkaamme ja jättämään saarelaiset jatkamaan värikästä juhlaansa.
Pääsiäissaari jäi meidän mieleemme rauhan ja rakkauden saarena.Tunnelma on rento ja hienostelematon: iloiset ja onnelliset ihmiset ja yhtä onnelliset eläimet elävät sovussa keskenään. Stressi ja kiire ovat tuntemattomia käsitteitä. Televisio toimii parina päivänä viikossa mutta internet-yhteydet ovat hyvät. Turisteja saarella käy jonkin verran, mutta he eivät ole vielä pystyneet pilaamaan ilmapiiriä. Siellä voisi vaikka asua – kaukana kavalasta maailmasta. –T&L
Kommentit
Lisää kommentti
nocomments