Tätä kirjoittaessamme olemme jo jättäneet Tahitin, ja istumme isäntämme Oscarin vilpoisen ja viihtyisän puutarhan terassilla Hanga Roassa, Pääsiäisaaren ainoassa kaupungissa. Taustalla radiossa soi paikallinen ”country-musiikki” - mutta tästä kiehtovasta saaresta kerromme seuraavassa raportissa.
Viikko sitten keskiviikkona matkustimme rahtilaiva Vaeanulla Bora Boralta takaisin Pape’etelle. Vaeanu on kunnon vanhanaikainen rahtilaiva, rakennettu Norjassa vuonna 1942. Matka kesti noin 18 tuntia, jonka aikana laiva kävi kolmen eri saaren satamassa. Kansimatkustajia varten oli todella vain kansi, tosin katettu sellainen. Paikalliset heittivät kannen lattialle oman makuualustansa ja nukkuivat siinä. Me olimme varanneet itsellemme oikean hytin, joka oli karu, mutta varustettu peräti suihkulla.
Laivassa ei ollut minkäänlaista ruokailumahdollisuutta, joten nautimme picnic-päivällisen (purkkitonnikalaa ja leipää) hytin lattialla istuen. Laivamatka oli halpa tapa (50 euroa/henk.hytteineen) tehdä pieni risteily Tyynellämerellä. Olimme onnekkaita sään suhteen: päivä oli aurinkoinen eikä tuullut liikaa. Muutama lentokala ja valaskin näyttäytyi. Edellisenä päivänä tapaamamme ranskalainen nuoripari oli joutunut keskelle myrskyä ja vesisadetta toisella rahtilaivalla, jonka kansimatkustajilla ei ollut edes kattoa suojanaan (eikä hyttejä ollut).
Rahtilaiva on ainoa tapa matkustaa Bora Boralta Tahitin muille pikkusaarille tai pääsaarelle, jos ei halua lentää. Laivassa oli siis varsin värikäs joukko paikallisia matkustajia. Tutustuimme mm. 35 vuotta matematiikan opettajana toimineeseen Jarosiin, joka nykyään ansaitsee leipänsä ammattikalastajana. Jarosin kanssa oli mukava jutella, ja saimme häneltä paljon tietoa polynesialaisesta yhteiskunnasta ja koululaitoksesta. Jarosin isoisä saapui Tahitille nuorena merimiehenä vuonna 1920, ihastui paikkaan, rakastui paikalliseen kaunottareen eikä koskaan enää palannut Tsekkoslovakiaan.
Tahitin koululaitos on ranskalainen: lapset aloittavat koulunkäynnin jo kolmi- nelivuotiaina esikouluryhmissä, käyvät peruskoulua saman verran kuin Suomessakin ja sen jälkeen lukion. Lukion jälkeinen koulutus haetaan Ranskasta, joskus Uudesta Seelannista. Jaros oli erityisen huolestunut siitä, että tahitilaislapset eivät saa edes alkeisopetusta omalla polynesialaisella äidinkielellään, vaan kaikki opetus on ranskankielistä. Tämän takia heistä tulee usein puolikielisiä, koulunkäynti keskeytyy ja vain kymmenen prosenttia kouluikäisistä käy lukion. Vertailun vuoksi Uudessa Seelannissa 90% maorilapsista käy lukion (he saavat opetusta omalla äidinkielellään).
Saavuimme Pape’eteen vähän kolmen jälkeen aamuyöstä. Yö oli pehmeän lämmin, ja kävelimme reppuinemme kohti kaupungin keskustassa olevaa lauttasatamaa, josta lähtisi kuudelta lautta Moorean saarelle. Löysimme satamakadulta yllättäen auki olevan kahvilan, ja nautimme ikimuistoisen patonki- ja kahviaamiaisen seuraten Pape’eten heräämistä aamuun.
Moorean saari on vain 20 kilometrin päässä Tahitin pääsaarelta, mutta kokonaan oma maailmansa. Bora Bora on kaunis saari, mutta kovin kaupallinen, ja palvelu siellä on ranskalaisen joustamatonta ja joskus suorastaan tylyä. Moorealla oltiin ystävällisiä ja palveluhenkisiä, ja hintataso oli alhaisempi. Vuokrasimme kanootin ja vietimme kaksi hienoa päivää tutkien snorklaamalla saarta ympäröiviä koralleja.
Polynesialaisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun unohtaa kiireen ja aikataulut ja muistaa hymyillä. Moorealta lähtiessämme meidän piti ehtiä päivän viimeiseen lauttaan, ja hankkiuduimme hyvissä ajoin bussipysäkille. Odottamaamme bussia ei kuulunut, ja samaa bussia odottanut paikallinen rouva totesi tyynesti, että ehkä kuljettaja ei halunnut ajaa lauantaina, tai ehkä bussi tulisi. Bussia odotti myös kaksi ranskalaista naista, joiden oli ehdittävä saman illan Pariisin-koneeseen. Kun seuraavaakaan bussia ei kuulunut, aloimme ranskalaisten kanssa hermostua ja otimme taksin – paikallinen rouva jäi tyynesti odottamaan pysäkille. Juuri kun päivän viimeinen lautta oli irronnut satamasta, puuskutti bussi paikalle mukanaan muutama todella hermostunut turisti. Ystävällinen kapteeni peruutti takaisin rantaan, ja turistit ehtivät mukaan.
Viimeisen päivämme Tahitilla vietimme osallistumalla bussiretkelle saaren ympäri. Bussimme kuljettajalta Jean Claudelta saimme myös kullanarvoisen vihjeen Oscarin majatalosta Pääsiäissaarella.
Retken kiinnostavin kohde oli Paul Gauguinin museo – Gauguin vietti Tahitin saarilla useita vuosia ja kuoli myös siellä. Ranskalaiset halusivat Gauguinille komeat hautajaiset Pariisissa, mutta tahitilaiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa, koska hänellä oli paikallinen vaimo ja lapsia. Gauguin onkin haudattu Hiva Oan saarelle.
Haluamme tulla Tahitille uudelleen, mutta toisenlaiselle tutkimusretkelle. Jarosilta saimme tietoa tuntemattomammista (ja halvemmista) pikkusaarista, joihin tutustuu todennäköisesti parhaiten rahtilaivalla kiertäen. Suurimmalle osalle saarista pääsee myös lentäen. Ikävin puoli Tahitissa on sen korkea hintataso (hinnat ovat ehkä hieman Suomea kalliimpia). Halvimmalla selviää, kun syö katuravintoloissa eikä käytä taksia. Oluen hinta vaihtelee kolmesta seitsemään euroon ja viini on hyvin kallista. Majapaikasta on pulitettava yli sata euroa yöltä. Ikävää on myös se, että englannin kielellä ei tahdo tulla ymmärretyksi, ranskalaiset kun eivät täälläkään halua puhua tai ymmärtää muuta kuin ranskaa.
Seuraava raporttimme tulee Pääsiäissaarelta, jossa olemme viisi päivää. Voimme jo tässä vaiheesa vakuuttaa, että saari on mahtava paikka! – T&L
Kommentit
Lisää kommentti
nocomments