Kolmannen päivän tutustumiskohteemme oli Australian vanhin vankisiirtola, Port Arthur. Se sijaitsee vankilalle ihanteellisella niemimaalla 75 kilometrin päässä Hobartista. Niemimaan yhdistää mantereeseen kapea kannas Eaglehawk Neck, jota vartioi pahamaineinen Dog Line – sekarotuisten tappajakoirien rivistö.Vankilan 47-vuotisen historian aikana vain kaksi vankia onnistui karkaamaan sieltä.
Vankisiirtola on sijainnut todella kauniilla paikalla erinomaisen luonnonsataman äärellä. Sataman syvyys on 23 metriä ja itse Queen Mary II on käynyt siellä kääntymässä. Vankilasta on jäljellä vain muutamia raunioituneita rakennuksia (tulipalojen ja pitkäkyntisten ansiosta), mutta sen historia on vaikuttava. Eurooppalaisittain vankisiirtolan historia on nuori: se perustettiin v. 1830 ja lopetettiin v.1877. Australialaisille se on tietysti vanha ja Port Arthur on tänä päivänä Australian suosituimpia turistikohteita..
Port Arthurin kasvatuskeinot olivat varsin ankarat. Perustajansa Jeremy Benthamin mukaan se oli ”mylly, jossa jauhetaan roistot rehellisiksi”. Tuloksia sopii epäillä – etenkin kun valtaosa vangeista oli tavallisia englantilaisia köyhiä, jotka olivat varastaneet perheelleen leivän tai pari kananmunaa. Rangaistusvaihtoehtoina olivat hirttäminen tai vähintään seitsemän vuoden pakkotyö maailman toisella laidalla. Vankien joukossa oli myös poliittisia tai uskonnollisia toisinajattelijoita, kilpakosijoita, sukujen mustia lampaita jne., jotka oli tuomittu tekaistuin syin tai lahjusten avulla (ks. Morganin matka). Vielä muutama sukupolvi sitten australialaiset häpesivät vankimenneisyyttään, mutta tänä päivänä lähes kaikki haluavat todistaa periytyneensä rangaistusvangeista.
Vuonna 1996 Port Arthur oli koko maailmaa järkyttäneen mielipuolisen tapahtumasarjan näyttämö. 28-vuotias australialainen surffari Martin Bryant riehui rynnäkkökiväärillä ampuen täysin mielivaltaisesti 35 ihmistä hengiltä ja haavoittaen kymmeniä muita. Hänet saatiin kiinni seuraavana päivänä ja tuomittiin elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta anoa armoa. Mitään motiivia teolle ei ollut, Bryant oli psyykkisesti häiriintynyt. Tapahtuman muistoksi alueelle on rakennettu muistolehto. Googlesta löytyy paljon tietoa murhenäytelmästä.
Port Arthurissa vietetyn iltapäivän jälkeen tarkoituksemme oli jatkaa matkaa pitkin itärannikkoa (Tasmaniassa riitti päivänvaloa yhdeksään asti illalla, Queenslandissä pimeä tulee jo seitsemältä). Vuokra-automme kuitenkin teki lakon ja jouduimme yöpymään Eaglehawk Neckissä sijaitsevassa hotellissa – kenties pelastuen joutumasta keskelle raivoisaa metsäpaloa. Aamuksi saimme uuden auton ja jatkoimme matkaa pitkin upeaa itärannikkoa kohti Freycinet-kansallispuistoa.
Freycinet´n maisemia olimme ihailleet valokuvista, eivätkä ne pettäneet luonnossakaan: punagraniittivuoret laskeutuivat lähes pystysuorasti valkoisen hiekkarannan reunustamaan turkoosiin mereen. Alueella on runsaasti eripituisia vaelluspolkuja, ja melojalle se on todellinen paratiisi. Meidän aikamme ei valitettavasti riittänyt melontaretkeen, mutta teimme hienon patikkaretken ylös vuorelle, jolta avautui australialainen kansallismaisema: Wineglass Bay. Näkymä vuorelta kuuluu varmasti hienoimpiin maailmassa.
Illan hämärtyessä jatkoimme vielä matkaa pohjoiseen, ja nyt maantie oli todellinen wallabien kunniakuja. Sadat pikku kengurut reunustivat tienvarren kuin sotilasrivistö ja pitivät meidät virkeinä. Ne kuitenkin vain katselivat meitä uteliaasti eivätkä yrittäneet hypätä auton eteen. Tosin kolareitakin oli sattunut, ja pientareella lojui lukuisia kuolleita ressukoita. Tasmaniassa, kuten muuallakin Australiassa, ajetaan isoilla autoilla ja kovaa, ja eläimet – usein myös ihmiset – maksavat tästä kovan hinnan.
Yövyimme Scamanderin rannikkokaupungissa, oli perjantai-ilta ja paikalliset duunarit kansoittivat hotellimme baarin. Ajanvietteeksi kaverit mm. hyppelivät uima-altaaseen vaatteet päällä. Pari päivää meidän lähtömme jälkeen alueella raivosivat rajut metsäpalot, tuhoten kymmeniä taloja. – T&L
Kommentit
Lisää kommentti
nocomments